One day it's here and then it's gone

Tänä viikonloppuna ilmassa on tuoksunut kevät, ainakin Tampereella. Aurinko on nauranut kirkkaansinisellä taivaalla. Ihmiset ovat aurinkolasiensa takaa hymyilleet auringolle.

Viikonloppu on ollut hyvä, vaikka stressi on jälleen alkanut vierailla elämässäni. Loppukevään koulujutut painavat uhkaavasti päälle.

Auringolle on kuitenkin aikaa aina, kun se suvaitsee vierailla. Stressistä, esseistä, tenteistä ja rahasta viis! Suuntasimme siis parin ystävän kanssa terassille.

Enpä ole ennen istunut terassilla maaliskuun lopussa. Istuimme siellä takki päällä ja huivi kaulassa, mutta istuimme kuitenkin. Kyllähän jo se, ettei tarvitse lapasia ja saa painaa aurinkolasit silmille, tarkoittaa, että menemme hyvää vauhtia kohti kesää. Eikö niin?

Tämä viikko on ollut muutenkin hyvä ja iloinen ja aurinkoinen. Olen saanut siristellä silmiäni tarpeeksi ja vielä vähän enemmän. Olen nauttinut sekä Tampereen että Helsingin auringosta.

Piipahdin keskiviikkona Linnanmäellä varmistelemassa ensi kesän kuvioita. Perjantaina minulla oli mukava juttutuokio Katri Mannisen kanssa Kahvila Sävyssä Aleksis Kiven kadulla. Sävy oli minulle suloinen, uusi kahvilatuttavuus, josta ei valitettavasti ole muuta kuvamateriaalia kuin tyhjät kupit. Niistä voi kuitenkin päätellä, että hyvää oli.

Ehdin myös käydä tervehtimässä Kallion rakkaus-kirjastoani. Unohdin Kirjavarkaan kotiin, mutta onneksi aikatauluni salli piipahduksen Karhupuiston kulmilla. Mukaani lähti Sofi Oksasen Baby Jane, joka muuten on ihkaensimmäinen Helsingin kaupunginkirjastosta lainaamani kirja. Viime kesänä Helsinkiin saavuttuani hankin itselleni kirjastokortin, koska suunnittelin lukevani niin maan riivatusti kesän aikana. Eihän se sitten niin mennyt. Tänä kesänä aion toteuttaa tuonkin tavoitteen!

Ensi viikko on inhottava "täytyy tehdä kaikki mahdolliset asiat ja mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti ja oikeasti keskittyä koulu- ja työjuttuihin"-viikko, koska seuraavalla viikolla koittaa kiihkeästi odotettu Berliinin matka! Kevätkin aikoo ilmeisesti jäädä lomalle ensi viikoksi, nyyh. Lähettäkää mulle tsemppiajatuksia.

PS. Blogger on ehkä vihdoin vapauttanut Kaupunginpuutarhan kirouksestaan, ja lukijaksi liittymisen pitäisi olla mahdollista. Ainakin tänään oli tullut kaksi lukijaa lisää. Nyt te kaikki, jotka olette yrittäneet liittyä lukijoiksi vailla menestystä, klikkailkaa itsenne mukaan. Jospa nyt toimisi! Ja jos ei toimi, onko kenelläkään MITÄÄN neuvoa siihen, miten saan homman vörkkimään?

Nicky Singer: Höyhenpoika

Höyhenpoika on ihan kiva kirja. Teemat eivät kylläkään ole kivoja, mutta lukukokemukseni oli miellyttävä. Kuulostaa ehkä vähän vaisulta, ja vaisu fiilis minulle hieman jäikin.

Robert Nobel on se luokan hiljainen ja vähän nössö poika, jolle on helppo ilkeillä. Robert ei osaa tai uskalla pitää puoliaan, vaan lannistuu kiusaajien edessä. Opettajatkaan eivät tunnu välittävän. Sitten Robertin luokka osallistuu projektiin, jossa jokainen oppilas saa itselleen oman "isovanhemman", vanhainkodissa asuvan vanhuksen. Vanhainkodin asukas Edith haluaa parikseen juuri Robertin, ja antaa tälle tärkeän tehtävän. Hän lähettää Robertin hylättyyn taloon, Chance Houseen, johon liittyy salaisuus. Talosta Robert löytää kolme höyhentä, jotka saavat hänet aloittamaan oman, tärkeän projektin, jolla voi olla suuri merkitys Edithille.

Höyhenpojan tarina on herttainen ja helppolukuinen. Kirja kai luokitellaan nuortenkirjaksi, mutta minusta se on melkein lastenromaanin rajoilla. Kaikkien teemojen käsittely jää vähän laimeaksi ja pintapuoliseksi, aivan kuin kirjailija olisi halunnut kirjoittaa jotain enemmän, mutta lopulta päätti pysyä hiljaa. Singer kyllä kirjoittaa kiusaamisesta, mutta hän latelee tapahtumia vähän ohimennen. Kiusaamisen syiden ja seurausten sijaan eniten ajatuksia herättää opettajien välinpitämättömyys. Sitäkään kirjailija ei kuitenkaan korosta, vaan se pitää lukea rivien välistä. Kiusaaminen on tärkeä aihe, ja toivoin lukiessani, että kirjailija olisi tarttunut siihen jämäkämmin.

Vaikka kiusaaminen on tämän kirjan pääjuttu, minulle jäi parhaiten mieleen Edithin ja Robertin hellyyttävä suhde ja sen kehittyminen. Edith on aika tiukka ja yrmy mummo, mutta vähitellen hän alkaa todella välittää ja luottaa Robertiin. Robertkin huomaa, että Edithistä on tullut hänelle tärkeä. Minusta Höyhenpojassa kaikkein kauneinta oli kahden eri sukupolven ja ennestään tuntemattoman ihmisen suhde, joka ei ollut varsinaisesti ystävyyttä, mutta vahvaa, lähes sokeaa luottamusta.

Pienet maagiset vivahteet antoivat potkua tähän hitusen laimeaksi jääneeseen tarinaan. Tosin nekään eivät päässeet kunnolla esille. Voi, Nicky Singer, toivon, että olisit viimeistellyt tämän kirjan paremmin. Se olisi voinut olla todella pysäyttävä.

Kirja: Höyhenpoika (Feather Boy)

Kirjailija: Nicky Singer

Kustantaja: WSOY

Suomentanut: Jorma-Veikko Sappinen

Julkaisuvuosi: 2001

Sivuja: 300

♥♥♥

Kirjastosta.

Muisteloita Muumilaaksosta

1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marile heitti minulle bloggaus-urani ihkaensimmäisen haasteen, ja voi, kuinka mukava haaste se onkaan! Opuscolo-blogista peräisin olevassa Muumi-kirjat ja minä -haastessa bloggaajat kirjoittavat Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet omaan elämään.

Marilen muumihistoria oli niin vakuuttava, että siitä on hankala pistää paremmaksi! Se herätti minussa myös pieniä katkeruuden tunteita, sillä yksi suurimpia lapsuuden traumojani on ehkä se, etten koskaan vieraillut perheeni kanssa Muumimaailmassa. Kamalaa! Tosin voisihan sinne mennä nytkin ihan hyvin käymään. Ehkä kesällä! :D

Minun täytyy tunnustaa, etten ole mikään älyttömän kiihkeä Muumi-fani. Kirjahyllystäni ei löydy yhtään Muumi-kirjaa, ainoastaan Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus, jossa Laajarinne pohdiskelee Muumi-kirjojen teemoja, tunnelmia ja filosofiaa.

Pidän kuitenkin Muumi-kirjoista kovasti. Niiden tarinat ovat hurmaavia ja hahmot niin moniulotteisia. Muistan lukeneeni lapsena lyhyitä Muumi-satukirjoja, joissa oli japanilaiset Muumi-animaatio-kuvitukset. Myöhemmin siirryin Tove Janssonin romaaneihin, joista olen lukenut muistaakseni kaikki. Näin huono Muumi-lukija kuitenkin olen: en ihan tarkalleen muista, mitkä tarinat olen lukenut ja mitkä olen nähnyt animaationa. Sarjakuvia en ole lukenut lainkaan, mutta se johtuu myös siitä, etten ole ikinä ollut innokas sarjakuvien lukija. Kirjat ovat aina tuntuneet enemmän minun jutultani.

Muutama kiinnostavampi Muumi-muisto minullakin on jaettavana. Muumipeikko ja pyrstötähti on ehdoton Muumi-suosikkini. Meillä on kotona Oulussa todella rispaantunut, luettu ja rakastettu vaaleanpunakantinen Muumipeikko ja pyrstötähti -pokkari, jonka kansi piirtyy heti elävänä mieleeni, kun ajattelen sitä. Harmi, ettei siitä ole nyt käsillä kuvaa. Myös tarinan animaatioversio on muodostunut rakkaaksi. Sehän tulee televisiosta joka vuosi joskus itsenäisyyspäivän tienoilla - vai peräti itsenäisyyspäivänä? - ja olen katsonut sen melkein aina. Se on mahtava tarina alusta loppuun. Piisamirotta on ehdoton Muumi-lempparihahmoni, mutta "vakkarihahmoista" Nipsu on paras. Pidän myös Muumimammasta, Pikku Myystä, Hemulista, Haisulista, Nuuskamuikkusesta ja Noidasta. Oikeastaan pidän kaikista. Sehän onkin se juttu, joka Muumeissa minuun eniten vetoaa - loistavat hahmot.

Viime keväänä olin oppaana oululaisen Valveen sanataidekoulun Saareen-näyttelyssä, joka perustuu yli kolmeenkymmeneen suomalaiseen vesi-, meri- ja saari-aiheiseen kirjaan. Yksi näyttelyn kirjoista on Muumipappa ja meri. Me näyttelyn oppaat kierrätimme näyttelyvieraita elämyksellisessä näyttelyssä, johon kuuluu muun muassa ihan oikea vene, Uppo-Nallen sukelluskello, jonka sisällä mahtuu seisomaan, sekä mökki, johon mahtuu sisään viitisentoista lasta. Näyttelyssä on valtavasti irtaimistoa, ja kaikki esineet liittyvät johonkin näyttelyn kirjaan. Muumipappa ja meri -kirjasta ovat mukana muun muassa Majakanvartijan sadetakki, Muumimamman seinämaalaus ja merihevonen. Niihin liittyviä tarinoita kerroin näyttelyvieraille yhä uudelleen ja uudelleen, mutten kertaakaan kyllästynyt.
(Jotkut teistä ovat saattaneet vierailla Saaressa, sillä näyttely on kiertänyt ympäri Suomea vuosina 2011-2013. Tällä hetkellä se ei taida olla esillä missään, mutta vinkkaan takuulla, jos näyttely jossain vaiheessa pystytetään uudelleen.)

Minulla ei ole koskaan ollut mitään antipatioita japanilaista Muumi-animaatiota kohtaan, vaikka monet eivät pidä siitä lainkaan. Animaatio kuuluu niin vahvasti lapsuuteni, etten voi kuin rakastaa sitä. Sydänystävälläni on paljon Muumilaakson tarinoita -dvd:itä, ja tarinat jaksavat naurattaa meitä edelleen. Tyrmääjäsieni-jakso on saanut meidät kerta toisensa jälkeen järjettömän naurukohtauksen valtaan. Muumilaakson tarinat ovat suunnattoman nostalgisia. Minulle niillä on paljon tunnearvoa.

Vaikka en omistakaan Muumi-kirjoja enkä ole lukenut niitä pitkiin aikoihin, Muumeilla on silti oma pieni nurkkansa sydämessäni. Tarinat ovat nostalgisia ja tuovat aina mieleen lapsuuden ja nuoruuden, mutta myös rakkaan sanataideharrastukseni, jonka lopetin vajaa vuosi sitten 10 vuoden harrastamisen jälkeen, kun muutin Oulusta pois. Muumit linkittyvät niin moneen asiaan, ettei niitä voi kuin rakastaa. Sen lisäksi ne ovat sekä kielellisesti että sisällöllisesti kauniita teoksia, jotka herättävät aina ajatuksia. Kukapa ei rakastaisi Muumeja?

Nyt, kun olen jakanut omat Muumi-muistoni, haastan seuraavat blogit:
Ajatuksia kirjamaasta
Kirjakirppu
La petite lectrice
Tämä haaste on tainnut kiertää jo niin monet mutkat, etten ole varma, ketkä ovat sen saaneet. Pahoittelen, jos teidät on jo haastettu!

Lopuksi vielä haasteen säännöt:
- Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
- Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

Muumimuisteloiden iloa!

Chris Cleave: Little Been tarina

"Ihmisen koko elämä piti saada mahtumaan yhdelle paperiarkille. Arkin reunassa oli musta viiva rajana, ja jos kirjoitti viivan ulkopuolelle, hakemus ei ollut pätevä. Siihen mahtui kirjoittamaan vain kaikkein surullisimmat asiat, mitä hakijalle oli tapahtunut. Sehän siinä oli pahinta. Koska jos ei voi lukea, mitä kaunista jonkun elämässä on tapahtunut, miksi sitä välittäisi hänen murheistaan?"

Little Been tarina jätti minulle ristiriitaisen olon. Toisaalta se on kaunis ja erikoinen tarina, toisaalta tyyliltään hiukkasen ärsyttävä. Tämän päivän sulattelun jälkeen päädyin kuitenkin siihen, että tarina teki minuun vaikutuksen.

Kirja kertoo nigerialaisesta Little Beestä, joka on paennut kotimaastaan Englantiin. Kahden sisäänottokeskuksessa viettämänsä vuoden jälkeen tyttö pääsee vapaaksi ja etsii tiensä ainoiden tuntemiensa englantilaisen luokse. Little Bee tapasi Andrew ja Sarah O'Rourken kummallisissa merkeissä nigerialaisella rannalla. Kirja kertoo Little Been ja Sarahin tarinat sekä yhdessä että erikseen. Se, miten he tapasivat, selviää hiljalleen kirjan edetessä.

Little Been tarina on ihana juuri siksi, koska se kertoo tietyn tarinan. En edes muista, milloin olen viimeksi lukenut kunnon juonellisen tarinan, jossa on melko selvästi erotettavissa alku, huippukohta ja loppu. Little Bee on selkeästi tarina, ja sen kertomisessa se onnistuu mainiosti! Koska yksityiskohdat paljastuvat hitaasti, lukija ei malta laskea kirjaa kädestään. Itsekin luin tämän ehkä kolmessa osassa, joka kerralla ison harppauksen eteenpäin.

Kummastelin kuitenkin välillä kirjan hassua tyyliä. Little Bee puhuu välillä suoraan lukijalle, välillä puolestaan minämuodossa. Minua häiritsi myös suunnattomasti se, että epäsuoraa kerrontaa jonkun toisen henkilön puheista ei ole kirjoitettu kunnolla, vaan repliikit on kursivoitu, vaikka ne ovat epäsuoraa kerrontaa. Kyseessä voi tietenkin olla myös suomentajan valinta. Lisäksi Sarahin tarinaa lukiessani mietin välillä, että hetkinen, mitä minä oikein luen? Mukaan pomppii ajoittain melkein chicklitmäisiä piirteitä, mikä tässä tarinassa on vain todella koomista.

"Puristin Sarahia lujasti käsivarresta ja painoin hänen vasemman kämmenensä vasemman käteni kädenselälle. Sovittelin sormeni hänen sormiensa alle, niin että omistani jäi näkyviin vain se sormi, joka hänen kädestään puuttui. Näin, miten asiat voisivat olla. Näin, miten voisimme taas elää."

Vaikka kirjan juttu on Little Been ja Sarahin tarina ja kehittyvä suhde, ihastuin erityisesti Little Been ja Charlien - Andrew'n ja Sarahin nelivuotiaan pojan - suhteeseen. Se oli niin vaivaton, kevyt ja herkkä. Ehkä se tuntui siksi niin ihastuttavalta, koska se on iloista vastapainoa Sarahin ja Little Been tarinaan. Nyt jälkeenpäin ajateltuna tämähän on hienoa vastakkainasettelua! Hyvä Chris!

Kaiken kaikkiaan Chris Cleave kertoo viehättävän ja haikean tarinan kahden täysin erilaisen ihmisen välille muodostuneesta siteestä. Lisäksi hän pohdiskelee kauniisti pakolaisuutta, kärsimystä, pelkoa ja kulttuurieroja ja kertoo tarinaa vähän erilaisen päähenkilön silmin. Jotenkin salavihkaisesti Little Been tarina onnistui hurmaamaan minut! Myös Little Been persoonallisuus ja ajatukset vetosivat minuun. Nuo boldatut kohdat lainauksissa ovat kaksi lempilausettani kirjasta.

"Teidän maassanne voi mennä katsomaan kauhufilmiä, jos ei muuten pelota. Elokuvan jälkeen voi mennä ulos pimeään ja vähän aikaa kaikki pelottaa. Ehkä kotona vaaniikin murhaaja. Ajattelette niin, koska kotona palaa valo, vaikka olette varmoja, ettette jättäneet sitä päälle. -- Teidän maassanne kauhua nautitaan pieninä annoksina muistutukseksi siitä, ettei kauhusta tarvitse kärsiä."

Kirja: Little Been tarina (Little Bee / The Other Hand)

Kirjailija: Chris Cleave

Kustantaja: Gummerus

Suomentanut: Irmeli Ruuska

Julkaisuvuosi: 2008

Sivuja: 373

♥♥♥♥

Omasta hyllystä.

Sairaspäivän iloja

Terveisiä flunssapotilaalta! Yksin asumisessa on se ärsyttävä puoli, että sairaanakin on tehtävä asioita, esimerkiksi mennä kauppaan ja kokata. Onneksi en ole varsinaisessa kuumetaudissa, vaikka välillä tuntuu siltä, että lämpökin on noussut. Pääni on ainakin vähän pehmennyt, koska luin tänään vahingossa eilisen lehden ja unohdin pyykit kuivausrumpuun moneksi tunniksi.

Onneksi tein kuitenkin hyvää ruokaa ja söin Fazerin sinisen jälkeen maailman parasta suklaata, eli Maraboun Digestiveä. Lisäksi olen leikkinyt uudella puhelimellani keskiviikosta saakka. Olen niin iloinen siitä, että vihdoin investoin kunnon älypuhelimeen.

Luen tällä hetkellä Chris Cleaven Little Been tarinaa. En ole vielä täysin vakuuttunut. Pari ystävääni hypetti kirjaa niin paljon, että odotin sen olevan heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien jotenkin tajunnanräjäyttävämpi. Olen lukenut kuitenkin vasta noin neljäsosan, joten vielä sillä on aikaa muuttua loistavaksi. Ja vaikka ei muuttuisikaan, tuo uskomattoman kaunis kansi nostaa kyllä pisteitä.

Sairasteluni johtuu ainakin osaksi torstaisista sitseistä, joille totta kai osallistuin flunssastani huolimatta. Onneksi osallistuin, sillä oli jälleen huippuhauska ilta! Teema oli alamaailma, ja opiskelijatoverit olivat todella käyttäneet mielikuvitusta pukeutumisessaan. Minä puin päälle penkkariasuni ja ilmestyin paikalle charleston-tyttönä.

Tuossa ylempänä on kuva myös Leena Lehtolaisesta, josta oli juttu Aamulehden viime viikon Sunnuntai-liitteessä. Ihastuin tuohon kirjastoon. Eikö ole upea? Kirjoja lattiasta kattoon ja huoneen ympäri, unelmallista. Haluan tuollaisen huoneen joskus itselleni.

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Lukaisin Miika Nousiaisen Maaninkavaaran eilen Oulu-Tampere-junassa. Olen aika ylpeä itsestäni. Yleensä roikun junassa vain koneella tekemättä mitään järkevää, enkä edes muista, milloin olisin viimeksi kunnolla lukenut kirjaa junamatkan ratoksi. Ryhtiliike lukemisharrastuksessani on selvästi toteutumassa! Huomenna lähden jälleen junailemaan, joten taitaa olla seuraavan kirjan vuoro.

Jotain myötävaikutusta tähän lukumenestykseeni saattoi tietenkin olla hyvällä kirjalla. Maaninkavaara herätti huvituksen lisäksi niin monenlaisia tunteita, että jaksoin pysyä sen seurassa. Tunsin 351 sivun aikana niin epäuskoa, ärtymystä, turhautumista, surua kuin jopa vihaakin. Yllätyin siitä, kuinka negatiivisia tunteita Huttusen perheen isä Martti minussa herätti. Tiedostan ja tunnustan hahmon hauskuuden, mutta minulle Martti näyttäytyi enemmän omassa fantasiamaailmassaan elävänä, pakkomielteisenä ja tunnetaidottomana perheenisänä, joka tavoittelee omia unelmiaan ensin poikansa ja sitten tyttärensä kautta unohtaen näiden omat toiveet. Toisaalta myös vastahakoisesti ihailen Marttia. Hän omistautuu antaumuksella ja varauksetta omille idoleilleen. Hänellä on valtavasti tietoa. Olisipa hienoa, jos itselläkin olisi jokin kiinnostuksenkohde, johon suhtautuisi yhtä intohimoisesti kuin Martti suomalaiseen kestävyysjuoksuun.

Maaninkavaara kuvaa Huttusen perhettä, jonka isä on omistanut elämänsä suomalaiselle kestävyysjuoksulle, Lasse Virénille ja poikansa juoksu-uralle. Jarkko-poika on tulossa Ruotsista kotiin PM-hopeamitali mukanaan, mutta ei koskaan nouse laivasta maihin. Martti vaipuu murheen alhoon eikä enää löydä elämälleen merkitystä. Niinpä perheen tytär Heidi päättää juosta isänsä ylös masennuksesta. Martti alkaa valmentaa Heidiä mitä kummallisimmin metodein. Vähitellen juoksu valtaa Heidin koko elämän.

Maaninkavaara ei ole kirja perheen surusta lapsen kuoleman jälkeen. Se on kirja toimimattomasta perheestä, jonka jäsenet eivät osaa kommunikoida toistensa kanssa. Se käsittelee pakkomiellettä, riippuvuutta ja konflikteja, mutta myös hauskuuttaa, viihdyttää ja tarjoaa tietoa. Martti Huttunen muistuttaa melko huomattavasti Vadelmavenepakolaisen Ruotsi-pakkomielteistä Mikko Virtasta, mutta ei se mitään. Mikko Virtanenkin on huvittava ja tunteita herättävä tyyppi. Hän on kylläkin hauskempi kuin Martti Huttunen.

Kirjassa vaihtelevat Martin ja Heidin kertojanäänet. Ratkaisu on toimiva. Pidin molempien äänestä, ne veivät tarinaa sujuvasti eteenpäin ja tavoittivat hauskasti isän ja tyttären täysin vastakohtaiset maailmankuvat.

Ihastuin tähän kirjaan yhtä paljon kuin Vadelmavenepakolaiseen. En osaa päättää, kumpi on parempi, eikä varmaan tarvitsekaan. Rakastan Nousiaisen tekstiä, sen kevyesti eteenpäin soljuvaa kerrontaa ja vaivatonta huumoria. Mies on aivan hulvattoman hauska myös kirjojen kansien ulkopuolella. Jos ette ole katsoneet Nelosen Hyviä ja huonoja uutisia, niin katsokaa, vaikka ainoastaan hurmaavan Nousiaisen (ja Tuomas Kyrön ja Niina Lahtisen) vuoksi.

Seuraavaksi etsin varmaan käsiini Nousiaisen kolmannen teoksen Metsäjätin. Missä muuten viipyy Nousiaisen seuraava romaani? Haluan tietää, mitä se Miika seuraavaksi keksii.

Kirja: Maaninkavaara
Kirjailija: Miika Nousiainen
Kustantamo: Otava
Julkaisuvuosi: 2009
Sivuja: 351
♥♥♥♥
Ei varmaan ole vaikea arvata, mistä tämä kirja on peräisin. Omasta kirjahyllystäni, tietysti!

Anna-Leena Härkönen: Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia

Tiedättekö sen tunteen, kun miettii, saako junassa meluavasta somalijengistä ärsyyntyä yhtä paljon kuin suomalaisista meluapinoista? Tai sen, kun tuntee jonkun kanssa vahvaa yhteenkuuluvuutta jauhaessaan paskaa yhteisestä tuttavasta?

Minä tiedän. Ja niin tietää Anna-Leena Härkönenkin.

Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia sisältää nimikkoteoksensa lisäksi myös teokset Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia sekä Palele porvari! ja muita kirjoituksia. Se on kokoelma Härkösen tekstejä, jotka ovat ilmestyneet Imagessa vuosina 1996-2006. Kirjan takakansi tituleeraa tekstit kolumneiksi, mutta itse luokittelisin monet näistä kirjoituksista minimittaisiksi esseiksi tai jopa pakinoiksi.

Härkösen tekstit ovat totuttuun tapaan hauskoja, konstailemattomia ja suorasukaisia. Härkönen ei pelkää kärjistää ja kohahduttaa. Hänen tekstinsä pohtivat naiseutta, parisuhdetta, miestä ja naista, vanhemmuutta ja ajan ilmiöitä.

Joillakin kirjoittajilla on taito pukea sanoiksi sellaisia ilmiöitä ja hetkiä, joita monet ajattelevat ja kokevat, mutta eivät osaa niitä kuvailla. Härkönen on yksi näistä taitureista. Toinen on Trendi-lehden kolumnisti Maria Veitola.

En kuitenkaan lukenut tästä teoksesta yhtään sellaista tekstiä, joka olisi ollut kuin suoraan aivoistani kaivettu. Eihän se tietenkään mikään hyvän kirjan mittari ole, mutta kirjaa lukiessani vain odotin ja odotin, että täydellinen teksti tulisi vastaan. Monta kertaa oltiin jo lähellä. Luin eteenpäin ja olin ihan innoissani: "Joo. Joo. Niinpä. Todellakin. Joo! JOO!!!". Sitten jossain viimeisillä sivuilla tuli kylmää vettä niskaan: "Mitä? EI!" Jossain kohtaa Härkönen vetää aina yli, heittää ilmoille jonkin stereotyyppisen kommentin tai yksinkertaisesti esittää mielipiteen, joka ei täsmää omiin arkihavaintoihini. Se ärsyttää, koska Härkösellä on niin hirveästi hyviä oivalluksia, joihin samaistun sataprosenttisesti.

Erityisen antoisaa oli hänen pohdintansa kahdesta ihmistyypistä, Hötkyilijöistä ja Hetken lapsista. Olen ehdottomasti Hötkyilijä, joka kirjoittaa kalenteriin merkintöjä vain, koska siellä pitää lukea jotain, tai näkee punaista, jos joku ei osaa koskaan päättää mistään mitään. "Katellaan!" on hirveintä, mitä minulle voi sanoa.

Ihastuin myös Härkösen paasaukseen teatteriesityksen takaumista. En itsekään huomaa niitä koskaan ja menen niiden takia aivan sekaisin. "Miksei tämä asia voinut lukea käsiohjelmassa?" Eikä omaa hämmennystään viitsi koskaan kertoa ääneen teatteriseuralaiselle, koska se on varmaan tajunnut kaiken, ja sitten vaikuttaa itse ihan idiootilta.

Kuitenkin ylivoimaisesti paras kohta koko teoksessa oli pokkaa käsittelevässä tekstissä. Härkönen kuvaa tilannetta, jossa ei osannut päättää, kiittäisikö kodinkoneliikkeen myyjää sanomalla kiitti vai kiitos. Lopputulos, joka Härkösen suusta purkautui, oli sana KIITTO. Tässä kohdassa ulvoin naurusta, koska olen ollut täsmälleen samassa tilanteessa montakin kertaa. Sanonut siis kiitto. Mikä siinä on, kun päässään ehtii viidessä sekunnissa punnita molempien sanojen plussat ja miinukset ja kuvittelee, että aivot ja suu ovat synkassa keskenään, mutta eivät ne ikinä ole? Missä välissä aivot ehtivät yhdistää kaksi sanaa yhdeksi ja ajaa lopputuloksen ulos suusta ilman, että itse edes huomaa?

Eihän siitä mihinkään pääse, että Härkönen osaa kirjoittaa hulvattoman hauskaa, satiirista, rohkeaa, kärjistävää ja tasaisen hyvää tekstiä. Pidin kirjailijan Image-kolumneista kovasti, mutta jokin viimeinen silaus jäi puuttumaan. Suosittelen kyllä siitäkin huolimatta lukemaan tämän kirjan. Taattua laatua! Kirja on myös kohtuullisen pitkä, mutta sitä ei lainkaan huomaa, koska tekstit ovat melko lyhyitä ja nasevia, ja silti ne sanovat paljon.

Onko muuten huijausta, kun merkitsin Goodreadsissani luetuksi kolme teosta, vaikka fyysisestihän tässä oli vain yksi? Vähän on ehkä huono omatunto, mutta toisaalta, kolme teosta tässä oli!

Kirja: Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia (sisältää myös teoksen Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia sekä Palele porvari! ja muita kirjoituksia)
Kirjailija: Anna-Leena Härkönen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2010 (tekstit vuosilta 1996-2006)
Sivuja: 395
♥♥♥
Tämäkin löytyi omasta kirjahyllystä.

Zadie Smith: Kauneudesta

Kauneudesta oli jostain syystä tökkivä lukukokemus. En edes muista, milloin aloin lukea sitä. Luultavasti joskus kesällä. Seuraavan kerran tartuin kirjaan kunnolla ehkä lokakuussa, ja vasta nyt sain sen luettua. Takkuinen matka. En tiedä itsekään, miksi, koska Kauneudesta ei missään tapauksessa ole huono kirja. Se on oikeastaan todella hyvä.

Sattuneesta syystä täytyy myöntää, etten muista kirjan ensimmäisestä noin 50 sivusta melkein mitään. Kun jatkoin kirjan lukemista pitkän ajan jälkeen, olin aivan pihalla. Pääsin kuitenkin hetken päästä hyvin kirjaan mukaan, vaikka ensimmäisten muutamien kymmenien sivujen elintärkeä taustoitus olikin jo livahtanut mielestä.

Kauneudesta kertoo kahden, Belseyn ja Kippsin, perheen tarinan. Perheet ovat pyörineet samoissa akateemisissa ympyröissä, mutta eivät ole eriävien näkemystensä vuoksi koskaan tulleet toimeen keskenään. Kippsin perhe muuttaa Lontoosta Yhdysvaltoihin, Wellingtonin kaupunkiin, jossa myös Belseyt asuvat. Riitaisten perheiden elämät kietoutuvat yhteen mitä moninaisimmin tavoin sekä yliopistolla että henkilökohtaisessa elämässä.

Kauneudesta on täynnä mielenkiintoisia henkilöhahmoja, jotka törmäilevät elämässään hyvin odottamattomillakin tavoilla. Kaikki henkilöt ovat kuitenkin ainakin minun mielestäni enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä. Mielenkiintoisia, mutta epämiellyttäviä. Heidän inhottavimmat ja ikävimmät puolensa saavat aikaan konflikteja sekä perheiden sisällä että Belseyn ja Kippsin perheen välillä. Etenkin Belseyn perhe on kammottavan toimimaton yksikkö. Howard-isä on kaavoihin kangistunut, kompromisseihin kykenemätön, omaa reviiriään raivokkaasti puolustava, keski-iän kriisiä läpikäyvä ällöttävä ja säälittävä mies, jonka käytöksellä on tuhoisat seuraukset, jotka vaikuttavat koko perheeseen. Levi, perheen kuopus, ei löydä omaa paikkaansa, mutta sitä etsiessään päätyy esittämään vain valheellisia rooleja toisensa perään. Tytär Zora on aggressiivinen, kaikkitietävä ja näennäisen itsevarma. Hän yrittää kuitenkin käytöksellään vain peittää omaa epävarmuuttaan ja haavoittuvaisuuttaan. Monty Kipps puolestaan on ylimielinen, ylemmyydentuntoinen ja juonitteleva mies, joka haluaa aina saada tahtonsa läpi. Victoria Kipps peittää epävarmuuttaan seksikkyydellä, tyrkyttämällä itseään ja etsimällä arvostusta vääristä paikoista ja väärin keinoin.

Kirjan henkilöistä heräsi valtavasti ajatuksia, mikä tarkoittaa tietysti upeasti luotuja henkilöhahmoja. Myös henkilöiden välinen kommunikaatio on loistavaa. Välillä se tavoittaa niin mahtavasti jonkun ilmiön ytimen, että tekee mieli huutaa ääneen, kuinka nerokas Smith on. Dialogi on upeaa. Etenkin Levin käyttäytyminen tilanteessa, jossa on läsnä hänen perheenjäsenensä ja toinen henkilö, jonka läsnäolo vaatii teeskentelemistä ja eri roolin esittämistä, on suorastaan herkullista.

Kauneudesta kuvaa erityisen upeasti oman paikan, roolin ja minuuden etsimistä, toisistaan etääntyneiden tai riitaisten ihmisten kommunikaatiota ja konfliktitilanteita ja järjetöntä kilpailua ja omituisia ratkaisuja oman identiteettinsä ja rakentamansa todellisuuden säilyttämiseksi. Vau, aika diippiä. Ymmärtääköhän kukaan, mitä ajan takaa? Smith kuvaa taidokkaasti toimimatonta vuorovaikutusta. Nautin kirjasta todella, kun pääsin vauhtiin. Siinä vain kesti hetki.

Jäin miettimään kirjan nimeä. Miksi ihmeessä sen nimi on Kauneudesta? Ehkä saisin kysymykseeni vihjeitä niiltä kirjan ensimmäisiltä sivuilta, joista en muista mitään. Ainakin minulla kirjan luettuani päällimmäiseksi tunteeksi jäi vain halu ravistella lujaa kaikkia kirjan henkilöitä. Miten teillä?

Kirjailija: Zadie Smith
Kirja: Kauneudesta (On Beauty)
Kustantaja: Wsoy
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Julkaisuvuosi: 2005
Sivuja: 632
♥♥♥♥
Napattu omasta kirjahyllystä.

Kameraunohduksen vuoksi kirjan kansikuva on napattu WSOY:n verkkosivuilta.

Epäonnistunut bloggaaja ja laiska lauantai

En ole selvästikään vielä sisäistänyt bloggaajan rooliani. Saavuin eilen reiluksi viikoksi Ouluun hiihtolomailemaan, mutta päätin jostain tuntemattomasta syystä jättää kamerani Tampereelle, vaikka se olisi mahtunut mukaan. Varsinainen neronleimaus! Tarkoituksenani oli blogata ainakin yhdestä kirjasta loman aikana, mutta joudun ehkä muuttamaan suunnitelmiani tai käyttämään puhelimen surkealaatuista kameraa.

Muilta osin loma on alkanut iloisesti. Oulussa on aina parasta, koska jääkaappi on täynnä ilmaista ruokaa. Muutenkin täällä on oma tunnelmansa. Olen myös saavuttanut jotain jo ensimmäisen lomavuorokauteni aikana: sain ikävän kaljahaasteen, joka kiertää Facebookissa, ja suoritin sen eilen kunnialla. Olen puoliksi ylpeä ja puoliksi häpeissäni.

Lauantaini on kulunut musiikin - ja samaan aikaan rockrunouden - parissa. Kaksi suomalaissuosikkiani Samuli Putro ja Olavi Uusivirta julkaisivat eilen uudet albuminsa, ja olen tutustunut niihin tänään.

Putron Taitekohdassa-albumi ei pettymyksekseni tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta kuin edeltäjänsä Tavalliset hautajaiset. Pidin siitä kovin, ja balladit olivat yhtä koskettavia ja kauniita kuin ennenkin, mutta nopeatempoisemmat voimabiisit eivät menneet samalla kihelmöivällä tavalla ihon alle kuin esimerkiksi Arktiseen limboon ja Epätoivon esseet Tavalliset hautajaiset -albumilta. Saan aina kylmiä väreitä, kun Arktiseen limboon alkaa soida. Uudelta albumilta lempikappaleeni oli ehdottomasti utuinen nelosraita Kellot kappelin.

Älkää käsittäkö väärin. Samuli Putron sanataituruus ällistyttää minua jokaisen biisin kohdalla. Pidin tästä levystä, ja parin kuuntelukerran jälkeen pidän varmasti vielä enemmän. Samuli Putrolla on 21. maaliskuuta keikka Tampereen yo-talolla, toivon mukaan löydän itseni paikan päältä.

Olavi Uusivirran Ikuiset lapset -albumiin en pureutunut vielä yhtä tarkasti, joten en kirjoita siitä vielä mitään. Kauneus sekoittaa mun pään -sinkku kuuluu alkuvuoden suosikkibiiseihini, ja onhan Olavi nyt muutenkin vaan niin ihana, ei siitä mihinkään pääse. Olin myös ilahtunut albumin Anna Puu -fiittauksesta.

Iloista, toivon mukaan Putron ja Uusivirran täytteistä viikonloppua!

Kuva napattu Kaiku Entertaimentin verkkosivuilta.