Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Bernadette Fox on entinen huippuarkkitehti, joka poistuu ränsistyneestä kodistaan Seattlessa vain vastentahtoisesti. Hän on jopa palkannut intialaisen assistentin hoitamaan jokapäiväisiä asioitaan. Bernadette herättää epätavallisella käytöksellään närää naapureissa, Bee-tyttärensä yksityiskoulun muissa äideissä ja välillä perheessäänkin. Bernadette on toisaalta järjissään, toisaalta sosiaalisesta elämästä vieraantunut ja vainoharhainen. Tällä ristiriidalla Maria Semple leikittelee mainiosti. Missä menee järjen ja hulluuden raja?
Juuri ennen perheen Etelämantereen matkaa Bernadette katoaa. Bee yrittää selvittää äitinsä olinpaikkaa käsiinsä saamansa sähköpostikirjeenvaihdon avulla.

Missä olet, Bernadette? koostuu suurimmaksi osaksi sähköpostiviesteistä, mutta myös Been kerronnasta, lääkärinlausunnoista ja FBI:n dokumenteista. Tästä syystä kirja onkin erittäin nopealukuinen ja kevyt. Lukija saa tehdä myös vähän aivotyötä, koska tarina ei kulje kronologisesti, ja siinä on rakenteensa vuoksi paljon aukkoja. Lisäksi tarinaa kerrotaan paljon sivuhenkilöiden kautta, jotka kylläkin välillä tuntuvat melkeinpä päähenkilöiltä. Audreyn ja Soo-Linin, juoruilevien ja ilkeämielisten kotirouvien, sähköpostikirjeenvaihto on isossa osassa, ja kirjan hauskinta tekstiä.
Olin nuorempana iso päiväkirja-rakenteisten kirjojen fani, ja tällaiset sähköpostiviesti-kirjat jatkavat vähän samalla linjalla. Rakenteesta olisi voinut mieluusti pitää kiinni loppuun saakka, sillä teoksen lopussa siirrytään pelkkään Been kerrontaan. Jos tietylle polulle on lähdetty, sillä voisi myös pysyä!

Semple kirjoittaa nokkelasti, valloittavasti ja hauskasti, eikä ihme, onhan hän käsikirjoittanut muun muassa Ellen Show'ta ja Hulluna sinuun -sarjaa. Kirjan etu- ja takakannen ylistävät arviot latasivat odotukset aika korkealle, eikä romaani täysin lunastanut niitä. Kyllähän tästä satiiria ja huumoria löytyy, mutta loppujen lopuksi naurahdin ääneen ehkä kahdesti. Kirjaa on muutenkin hankalaa luokitella mihinkään. Lueskelin romaanista kirjoitettuja bloggauksia, ja jotkut puhuivat tästä chick litinä, mutta minusta tämä ei ole sitäkään.

Odotin ennen kaikkea hulvattoman hauskaa lukukokemusta, joka olisi kirjan kantava juttu. Minusta Missä olet, Bernadette? tarjosi lopulta paljon ajattelemisen aihetta ja monia katkeransuloisia hetkiä. Bee pitää Bernadettea maailman parhaana äitinä ja puolustaa tätä henkeen ja vereen, mutta välillä tuntee itsensä myös petetyksi Bernadetten käytöksen tähden. Elgie, perheen isä, puolestaan uppoutuu työhönsä Microsoftilla ajoittain perheensä kustannuksella. Kaiken huipuksi Bernadette on joutunut muiden kotiäitien silmätikuksi ja ivan kohteeksi.
Minulle jäi tästä kirjasta jopa enemmän surullinen olo. Oikeastaan Semple kuvaa hajoavaa, toisistaan vieraantunutta perhettä. Siksi tuntuukin hirveän ristiriitaiselta sanoa, että teos oli kevyt ja viihdyttävä, sillä sitäkin se oli! Ainakin minulle keveys syntyy ennen kaikkea romaanin rakenteesta ja kirjoitustyylistä, mutta niiden takana piilee vakavampaakin asiaa. Tavallaan sähköposti-rakenne on toimiva, mutta tavallaan se piilottaa syvällisemmän sanoman taakseen. Voihan olla, että se oli Semplen tarkoitus.

Kirja: Missä olet, Bernadette? (Where'd You Go, Bernadette)
Kirjailija: Maria Semple
Kustantaja: Gummerus
Suomentanut: Outi Järvinen
Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 322
♥♥♥
Kirjastosta.

Jo Baker: Longbournin talossa

Alkajaisiksi pahoittelut infernaalisen pitkästä bloggaustauosta! Kesä vei mennessään, eikä lukemisesta ole tullut oikein mitään. Harry Pottereissa olen päässyt jo Feeniksin killan loppuun saakka, mutta niistäkin kirjoittaminen on vain jäänyt.

Helsinki-kesäni loppui katkeransuloisissa tunnelmissa viikko sitten. Muutin tavarani takaisin Tampereelle ja karkasin saman tien Ouluun. Takana on toinen elämäni parhaista kesistä. Kesä 2011 on aika tasoissa tämän vuoden kanssa, mutta kyllä tämä kulunut kesä vie niukasti voiton. Monta uutta ystävää, pari vanhaa ystävää, joista tuli entistä parempia, pysyviä palovamma-arpia,  hillittömästi naurua, liikaa jäätelöä, tolkuttomasti hellettä, Helsingin lämpimiä ja pimeitä öitä, viiniä, Jyväskylä, Hämeenlinna ja Hanko. Ah!

Mutta, siirtykäämme pitkästä aikaa kirjoihin.

Ylpeys ja ennakkoluulo on yksi lempikirjoistani, ja kun kuulin, että joku on uskaltautunut kirjoittamaan siitä vähän uudenlaisen version, uteliaisuuteni heräsi, vaikka olin myös melko varautunut. Aloitin Jo Bakerin teoksen lukemisen jo heinäkuussa, kun olin viimeksi Oulussa, mutta jouduin jättämään sen kesken, kun lähdin takaisin etelään. Viime maanantaina kirja kuitenkin hengaili edelleen olohuoneessamme, joten sain sen luetuksi loppuun.

Varsinaisesti Longbournin talossa ei ole mikään uusi versio Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Baker on omien sanojensa mukaan ainoastaan napannut oman kirjansa henkilöhahmoiksi ihmiset, jotka Austen mainitsee sivulauseissa heihin tarkemmin syventymättä. Longbournin talossa seuraa talon palvelusväen, eli herra ja rouva Hillin, Sarah-piian, pikkuisen Pollyn ja salaperäisen James Smithin, elämää. Päähenkilö on Sarah, joka haaveilee pyykinpesua ja alusastioiden tyhjentämistä hohdokkaammasta elämästä, mutta kerää edelleen rohkeutta suunnanmuutokseen. Välillä Sarah miettii, millaista olisi huolehtia ainoastaan itsestään ilman, että tarvitsisi asettaa kenenkään tarpeita omiensa edelle. Kirjassa on rakkautta, melkeinpä inhorealistista kuvausta palveluskunnan arjesta, ja peilailua kahden eri yhteiskuntaluokan välillä.

En oikein vieläkään tiedä, miten kirjaan suhtautuisin. Ollaakseen ihan erillinen teos, joka on saanut ainoastaan inspiraationsa Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, Bakerin olisi pitänyt karsia merkittävästi Bennettien osuutta kirjassa. Bennettit ovat minusta niin suuressa osassa, että välillä Longbournin talossa tuntuu vain astetta tasokkaammalta fanifiktiolta, missä ei sinällään ole mitään pahaa. Kirja on kuitenkin loppujen lopuksi aika sekalainen soppa. Kaikista kummallisinta on, että kirja rakentuu kolmesta eri osasta, jotka eivät juurikaan eroa tyylillisesti toisistaan, mutta osien sisällä on pätkiä, joissa hypätään aivan kuin toiseen teokseen. Ne ovat oikeastaan teoksen mielenkiintoisimpia osia, sillä niissä keskitytään nimenomaan palvelijoiden tarinoihin ja heidän menneisyyteensä. Toisaalta Baker eksyy välillä hyvinkin kauas Longbournista, mikä on hieman hämmentävää. Itselleni jäi päällimmäiseksi sellainen fiilis, ettei kirjailija itsekään ole aivan tiennyt, millaisen kirjan haluaa kirjoittaa.

Aika mainiosti Baker kuitenkin tavoittaa Bennettien talon tunnelman, perheen keskinäiset jännitteet ja Bennettin tyttärien luonteenpiirteet. En kylläkään ihan kaikilta osin pitänyt Bakerin itse vetämistä Bennetteihin liittyvistä juonikuvioista.

Baker myös kuvaa sotaa seikkaperäisemmin kuin Austen, jonka teoksessa sota on varsin vaatimattomassa roolissa. Kaiken lisäksi kaikki brittiläinen nyt vain kiinnostaa minua, ja palvelijoiden kuvaus on ylipäätäänkin kiinnostavaa. Jo Bakerin tarjoama lukukokemus oli ihan kiva, eikä Ylpeys ja ennakkoluulo mennyt missään tapauksessa pilalle, koska Bakerin tarkoitus on vilpitön. Hän ei halua parodioida, pilkata tai muokata Austenin tarinaa. Joku saattaa muistaa, kun viime keväänä luin yhtä aikaa Sylvia Plathin Arielia ja Ted Hughesin Syntymäpäiväkirjeitä, ja kuinka innoissani olin, kun niitä pystyi lukemaan toisiaan vasten. Longbournin talossa tarjoaa samaa fiilistä, kun jatkuvasti voi miettiä yhteyksiä tuttuun klassikkoon ja vertailla teoksia toisiinsa. Aikamoisesti Longbournin talossa kuitenkin rönsyilee, ja siitä on vaikea ottaa selvää. Vähän jäykkäkin se on. Silti odotan innolla tietoa siitä, milloin tästäkin tehdään laadukas brittifilmatisointi. Heh!

Kirja: Longbournin talossa (Longbourn)

Kirjailija: Jo Baker

Kustantaja: Tammi

Suomentanut: Helene Bützow

Julkaisuvuosi: 2014

Sivuja: 448

♥♥♥

Kirjastosta.

Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa

Saavuin lauantain vastaisena yönä Ouluun pikavisiitille, ja heti löytyi taas hauska ja nopealukuinen kirja äidin kirjastonkirjapinosta. Kyseessä on Jen Campbellin Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa, jonka parissa lukija pääsee seuraamaan erittäin uskomattomilta tuntuvia kohtaamisia kirjakauppiaiden ja asiakkaiden välillä. Suurin osa kohtauksista on peräisin The Edinburgh Bookshopista ja Ripping Yarns -antikvariaatista, mutta kirjan lopussa on myös muiden kirjakauppiaiden kokemuksia.

Kirja on hauska, mutta tietyssä mielessä myös todella huolestuttava. Parin kohtauksen kohdalla melkein menetin uskoni ihmisiin ja lähestulkoon suutuin joidenkin ihmisten idioottimaisuudelle, ei pelkästään asiakkaana, vaan muutenkin. :D Kyllä tuntui uskomattomalta, että nämä ovat tositapahtumia... Suurin osa näistä asiakkaiden ja kauppiaiden välisistä keskusteluista tuotti kuitenkin silkkaa hupia. Bongasin myös pari superloistavaa Harry Potter -viittausta. En laita tähän mitään huippuhyvää lainausta, jotta saatte itse nauraa kaikista huvittavimmille tapauksille.

ASIAKAS (pidellen Jamie Oliverin keittokirjaa): Haittaisiko teitä, jos ottaisin tästä reseptistä valokopion?

KAUPPIAS: Kyllä haittaisi.

Goodreads osasi informoida minua, että Campbell on kerännyt toisenkin kirjan kirjakauppojen kummallisista tapahtumista, joten pitänee etsiä sekin käsiini!

Kirja: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa (Weird Things Customers Say in Bookshops)

Kirjailija: Jen Campbell

Kustantaja: Nemo

Suomentanut: Aino Partanen

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 114

♥♥♥♥

Äidin kirjastolaina.

You've been Gilmored!

Gilmoren tytöt on kaikkien aikojen lempi-tv-sarjani. Jaksot voi katsoa miljoona kertaa uudelleen ja uudelleen kyllästymättä. Äitini tutustutti minut aikoinaan Gilmoren tyttöihin, kun Yle näytti sitä televisiosta. Hankin kaikkien kausien dvd-boksit itselleni, ja katson jaksoja edelleen säännöllisin väliajoin sekä aina, kun olen sairaana.

Gilmoren tytöissä puhutaan kovalla tahdilla, kuunnellaan superhyvää musiikkia, juodaan liikaa kahvia, syödään paljon epäterveellistä ruokaa ja viitataan joka toisessa lauseessa kirjoihin, leffoihin ja muihin populaarikulttuurin juttuihin. Käsikirjoitus on uskomattoman hyvää. Gilmoren tytötkään ei kuitenkaan valitettavasti välttynyt tältä samalta ongelmalta, joka niin valitettavan usein tv-sarjoille käy, ja sarjas kaksi viimeistä kautta, kuudes ja seitsemäs, olivat jo selkeästi huonompitasoisia kuin edeltäjänsä. Onneksi jaksot ykköskaudesta vitoseen ovat aivan huippuja!

Jos ette ole katsoneet Gilmoren tyttöjä, olette menettäneet PALJON. Aloittakaa välittömästi!

Ja hei, tämä liittyy kirjoihinkin. Inspiroiduin etsimään Gilmoren tytöt -gifejä ja kirjoittamaan aiheesta tämän BuzzFeedin jutun ansiosta, jossa luetellaan kaikki 339 kirjaa, joihin sarjassa viitattiin sen seitsemän kauden aikana. Kuten sanottu, Gilmoren tytöissä on pikkaisen viittauksia. Rory Gilmore on varsinainen lukutoukkien lukutoukka, joka on lukenut elämänsä aikana järjettömän määrän kirjoja. Rory on myös ainoa fiktiivinen hahmo, johon olen ihan oikeasti samastunut todella vahvasti. Kiltti ja ahkera koulutyttö, joka ei koskaan halua pahoittaa kenenkään mieltä, ja jolle perhe ja ystävät ovat tärkeintä maailmassa.

Innostuin tuosta 339 kirjan luettelosta niin paljon, että ajattelin ottaa sen elämänmittaiseksi projektikseni. Tästä päivästä lähtien yritän siis lukea Rory Gilmoren lukulistaa lävitse. :D Saas nähdä mitä tuosta tulee, sillä joukossa on aika erikoisiakin opuksia, joita kaikkia ei varmasti ole suomennettu. Mutta katsotaan. En laskenut vielä tarkemmin, mutta mitä nyt suurinpiirtein ehdin arvioida, olen lukenut kirjoista ehkä reilu 10. Paljon on siis työsarkaa jäljellä...

Seriously, jos ette ole vielä katsoneet Gilmoren tyttöjä, etsikää niitä heti käsiinne! Parasta huumoria, ihana pikkukaupunki ja koskettava kertomus äidin ja tyttären ihanteellisesta, sekä toisen äidin ja tyttären ei-niin-ihanteellisesta suhteesta. AH.

Ja ilman muuta tervetuloa suorittamaan Rory Gilmore Reading Challengea kanssani!

Harry Potter -fiilistelyä

Blogi onkin näköjään hiljentynyt kesäksi suunniteltua enemmän. Olen tehnyt pitkiä työvuoroja, tavannut Helsinkiin tulleita kavereita, viettänyt enemmän tai vähemmän kesäisiä iltoja jossain muualla kuin kotona ja ehtinyt töiden välissä muun muassa Tallinnaan. Kesäkuulumisiani voi seurata näppärästi Instagram-tilini kautta, sinne on linkki sivupalkissa.

Jotain on tullut luettuakin, kuitenkin harmittavan vähän. Olen selaillut iltaisin muita kirjablogeja, ja lukulistani vain kasvaa pituutta suositustenne perusteella, mutta ei tahdo lyhetä. :D Ehkä se johtuu siitä, että luen vain kirjoja, jotka olen lukenut miljoonasti aiemmin. Harry Pottereita tietenkin.

Potter-projektinikin kanssa alkaa tulla jo kiire! Sovimme keväällä eräiden ystävieni kanssa, että luemme kesällä Potterit, ja pidämme syksyllä oikein kunnon Potter-illan. Olen tähän mennessä lukenut vasta kaksi ensimmäistä kirjaa, mutta onneksi huomenna saan käsiini Azkabanin vangin.

Pottereiden juonta on aivan turha selittää, ainakin toivon niin. :D Kirjasarja seuraa Harry Potter -nimisen pojan vaiheita Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa ja kamppailussa pelättyä lordi Voldemortia vastaan. Harry luulee olevansa aivan tavallinen poika, joka on kasvanut vihamielisessä Dursleyn jästiperheessä. Klassinen hyvä vs. paha -tarina sekä ryysyistä rikkauksiin -satu yksissä kansissa.

HUOM! Jos et ole lukenut Harry Pottereita, etkä halua tietää niiden juonesta mitään, lopeta lukeminen tähän! Minulle Harryn seikkailut ovat niin tuttuja, että vaikken tarkoittaisi livauttaa hirvittävää juonipaljastusta, saatan tehdä sen vahingossa.

Taisin jo aiemmin mainita, että Pottereihin tarttuminen jännitti minua. Muistaakseni olen viimeksi lukenut Kuoleman varjelukset lukion ykkösellä tai kakkosella, ja siitä on nyt kuitenkin jo nelisen vuotta aikaa. Viisasten kiven ja Salaisuuksien kammion lukemisesta on vierähtänyt sitäkin useampi vuosi, ja ne ovat tunnelmaltaan aivan erilaisia kuin sarjan loppuosan kirjat. Kolmosessa tunnelma alkaa jo vähän tihetä, mutta viimeistään sarjan viidennessä osassa, Feeniksin killassa, lukija imaistaan jo oikeasti synkkyyteen, pimeyteen ja epätoivoon.

Viisasten kivi ja Salaisuuksien kammio eivät aiheuttaneet minulle minkäänlaista pettymystä, mutta yllätyksiä sitäkin enemmän. Mietin lukiessani koko ajan, että tätäkään en muistanut! Kirjoissa on esimerkiksi aivan loistavaa, sarkastista huumoria. Nauroin monta monituista kertaa ääneen. En ehkä edes tajunnut kaikkea vitsikkyyttä silloin, kun luin Pottereita pienempänä. Ja kyllä muuten muillakin tavoin huomasin oman kypsymiseni lukijana. Muistelin, että molempien kirjojen huipentavat tapahtumat, eli seikkailut viisasten kiven piilopaikassa ja salaisuuksien kammiossa, olisivat olleet paljon hyytävämpiä, kuin ne loppujen lopuksi olivatkaan. Tapahtumat tulevat ja menevät kamalan nopeasti, ja vaikka ne ovat kekseliäitä ja kiehtovia, tunnelma ei ehdi rakentua huippuunsa. Tunnelman rakentamisessa Rowling on kyllä selvästi kehittynyt Potter-rupeamansa aikana, sillä viimeisissä kirjoissa nimenomaan tunnelma on kihelmöivän tiheä, synkkä ja aika ahdistavakin, mikä tietenkin johtuu osaltaan tapahtumista.

Kaiken tämän rönsyilyn voin tiivistää yhteen lauseeseen: sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat kuin ovatkin aika selkeästi lastenkirjoja niin tapahtumiensa kuin tyylinsäkin puolesta, kun taas viimeiset osat eivät sitä todellakaan ole. Kyllä minuakin kirpaisi ihan pikkiriikkisen mahanpohjasta, kun Harry ja Ron taistelivat peikkoa vastaan, tai kun Harry kumppaneineen päätti hypätä salaisuuksien kammioon, mutta sitäkin ravisuttelevampaa minulle olivat kaikki pienet, hienovaraiset vihjeet ja tiedot, joita Rowling on ripotellut lukijalle seuraavia osia ajatellen. Esimerkiksi Harryn ja Voldemortin samankaltaisuudet ovat aika hyytäviä. Kauhistuttavat elementit tulivat tällä lukukerralla siis jostain aivan muualta kuin pelottavista tapahtumista.

Joku selittämätön lumo Pottereissa on, sellainen, joka sai minut jälleen kerran lukemaan kirjaa loppuun kahdelta yöllä, koska en vain voinut lopettaa. Kirjaa, jonka olen lukenut yli 10 kertaa aiemmin! Eihän Rowling mikään kirjallisuuden uranuurtaja ole, hänen tekstinsä ei todellakaan ole tajunnanräjäyttävää, mutta joku taika siinä vain on. Ehkä se on hellyyttävissä, monipuolisissa hahmoissa, tai siinä lähestulkoon aukottomassa maailmassa, jonka tarinan Rowling kertoo niin upeasti. Kokonaisuus on Pottereissa kyllä se iso juttu. En ikinä voi lakata hämmästelemästä sitä, kuinka uskomattoman, sairaan siistin, velhomaailman J.K. Rowling onnistui luomaan. Sanat eivät oikeasti riitä. Siihen mennessä, kun bloggaan Kuoleman varjeluksista, yritän onnistua pyörittelemään ajatukseni Pottereiden mahtavuudesta sanoiksi. Se on muuten vaikea tehtävä.

Olen itse asiassa iloinen, että luen Pottereita taas uudestaan. Näen ne vähän uudesta vinkkelistä, löydän niistä uusia puolia, koen lukiessani hiukan eri asioita kuin ennen, ja pystyn tarkastelemaan kirjoja ainakin ihan vähäsen kriittisellä silmällä. Tähän viimeisimpään en ole aiemmin pystynyt. Samaan aikaan tiedän, että rakkauteni näitä kirjoja kohtaan ei millään ilveellä voi ikinä kadota minnekään.

Kirja: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone)

Kirjailija: J.K. Rowling

Kustantaja: Tammi

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Julkaisuvuosi: 1997

Sivuja: 335

♥♥♥♥♥

Lainattu työkaverilta.

Kirja: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets)

Kirjailija: J.K. Rowling

Kustantaja: Tammi

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Julkaisuvuosi: 1998

Sivuja: 365

♥♥♥♥♥

Töölön kirjaston poistokirja, jonka sain onnekkaan sattuman ansiosta ilmaiseksi!

Tove Ateneumissa

Kävin tiistaina katsastamassa Ateneumin Tove Jansson -näyttelyn, joka oli ehdottomasti 10 euron väärti! Suosittelen todella lämpimästi. Näyttely oli erittäin laaja ja käsitti satoja teoksia. Monet asiat jäivät mieleen, mutta erityisesti minuun vetosivat ihanat mustavalkoiset kuvat Toven elämästä (niistä oli myynnissä myös kortteja), hänen henkilökohtaiset kirjeensä ja yksittäinen, Mystinen maisema -niminen maalaus. Pidin myös kovasti Tuulikki Pietilän viehättävistä kolmiulotteisista muumi-kuvaelmista, joissa esiintyivät esimerkiksi uimahuone ja Yksinäisten vuorten observatorio.

Usein unohtuu, kuinka upea ja monipuolinen taiteilija Tove Jansson olikaan. Muumit olivat vain yksi, loppujen lopuksi melko pieni osa Toven tuotantoa. Ennen näyttelyyn menoa tiesin kyllä, että Tove on tehnyt paljon, mutta kyllä teosten määrä ja niiden monipuolisuus yllättivät silti. Oli asetelmia, maisemia, omakuvia, muotokuvia ja jättimäinen fresko. Lisäksi Tove Jansson piirsi satiirisia, poliittisia pilakuvia Garm-lehteen, mikä oli aikamoinen riski. Tästä minulla ei aiemmin ollut aavistustakaan!

Näyttely teki minuun suuren vaikutuksen. Kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa maagiseen Tove Janssoniin.

Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen: Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa

Noniin, koneeni on selvinnyt täysissä voimissa ja hyvin toimivana takaisin hellään huomaani (JEE!), joten on aika aktivoitua blogin puolella. Käväisin pari viikkoa sitten Oulussa, jossa löysin olohuoneen sohvapöydältä tämän Lumiomena-blogin Katjan ja Amman lukuhetki -blogin Aino-Marian ihanan opuksen. Äitini on kirjastonhoitaja, joten kotonamme on aina uutuuskirjoja. Se on yksi miljoonista plussista äidin työssä. Silloin, kun asuin vielä kotona, esimerkiksi koulutöihin tarvittavien kirjojen hankkiminen helpottui huomattavasti.

Nautiskelin Linnasta humisevalle harjulle -kirjan terassillamme auringosta nauttien. Se taisi itse asiassa olla viimeisin hellepäivä tänä kesänä. Koska luin kirjan jo vähän aikaa sitten, en tietenkään enää muista kaikkia ajatuksiani, joista suunnittelin kirjoittavani, mutta kyllä tästä silti sanottavaa löytyy.

Kirja, jossa kirjoitetaan "vain" kirjoista, saattaa kuulostaa jonkun korvaan tylsältä, mutta voi, mikä ihana lukukokemus tämä olikaan! Katjan ja Amman teksti soljuu vaivattomasti eteenpäin. Kirjoittajat ovat löytäneet kirjoista juuri ne asiat, jotka niistä kannattaakin kertoa. Juonipaljastuksia on jonkin verran, joten jos suhtaudut niihin ehdottoman kielteisesti, tämä kirja saattaa olla vaaravyöhykkeelläsi. Minä olen siinä mielessä omituinen, että suhtautumiseni spoilereihin on aika huoleton. Minua ei haittaa, jos saan tietää melko tärkeänkin yksityiskohdan kirjan, elokuvan tai tv-sarjan juonesta, koska en kuitenkaan tiedä, millaisten tapahtumien kautta tilanteeseen on päädytty. Järkyttävä paljastus: tiesin viimeisestä Harry Potterista todella paljon asioita ennen, kuin olin lukenut kirjasta sivuakaan.

Kaikkien aikojen parhaan kirjan metsästyksestä syntyi ilahduttavan monipuolinen lista, jota oli ilo käydä läpi tämän teoksen kautta. Täytyy sanoa, että olin hitusen yllättynyt siitä, kuinka paljon oikeita klassikoiden klassikoita listalle oli loppujen lopuksi päätynyt. Ainakin oma kokemukseni monien klassikoiden kohdalla on ollut se, että tarina on hyvä ja ilman muuta kertomisen arvoinen, mutta sen lukeminen on usein hidasta eikä erityisen nautinnollista. Tämä ei tietenkään koske kaikkia klassikoita, ja kuten Katja ja Ammakin kirjassaan toteavat, jokaisella lukijalla on omat suosikkinsa, mieltymyksensä ja kriteerinsä. Kaikkien aikojen parasta kirjaa ei oikeasti voi koskaan löytää, mutta tällaisia listoja on silti hauska luoda, pyöritellä, ja miettiä, mitä ne kertovat lukijoista ja ajan hengestä. Ja tokihan listalle pääsi myös paljon muita kuin tiiliskiviklassikoita. Silti tämäkin kirja todistaa taas vähäsen sitä, että klassikot ovat klassikkoja syystä. Niitä arvostetaan, ja niiden katsotaan kertovan jotain ajastaan. Ne ovat pieni pala historiaa, jonka on tärkeä säilyä. Joskus se, mitä kirjat edustavat, on tärkeämpää kuin se, kuinka nautinnollista tai viihdyttävää niiden lukeminen on.

Minä olen lukenut listan 50 kirjasta vain(?) 14. Toivon mukaan jossain vaiheessa elämääni olen lukenut ne kaikki. Katjan ja Amman kuvausten perusteella ainakin melkein jokainen näistä 50:stä teoksesta pääsee kirjalistalleni. Suosittelen lämpimästi Linnasta humisevalle harjulle -teosta, viihdyin sen seurassa erinomaisesti. Arvostin erityisesti sitä, että kirjojen lisäksi myös kirjailijoita oli esitelty lyhyesti tai vähän pidemminkin. Sain uutta tietoa monesta kirjailijasta tai kirjan syntytavasta. Kiitos, Katja ja Amma! Upeaa työtä.

Kirja: Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa

Kirjailijat: Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen

Kustantaja: Avain

Julkaisuvuosi: 2014

Sivuja: 260

♥♥♥♥

Anastettu päiväksi äitini kirjakasasta.

Kirjabingosta raksittuu ruutu Tänä vuonna julkaistu.

Rikkinäinen tietokone ja muita kertomuksia

Tietokoneeni on rikki. Viime viikolla se vain kieltäytyi käynnistymästä. Nyt kone on jo matkannut Ouluun, ja odotan tuomiota pelonsekaisin tuntein - on kuulemma todennäköistä, että vika on kovalevyssä, mikä voi tarkoittaa kaiken sen sisällön häviämistä. Nyyh!

En tiedä, milloin saan koneeni takaisin, joten käytän nyt väliaikaisesti tätä Bloggerin mobiiliversiota, jota en osaa lainkaan käyttää. :D Postauksen kuvat ovat varmaan aivan miten sattuu. Kuvat on otettu Helsingissä ja Oulussa (ja yksi Hämeenlinnassa), jossa piipahdin viime viikolla. Kesäni on ollut tähän mennessä loistava, ja sellaisena se myös jatkuu. Huippuja juttuja on tiedossa.

Sain vihdoin sydänystävältäni synttärilahjani viisi kuukautta myöhässä, mutta millainen lahja se olikaan! Ihan super. Ystäväni on ärsyttävän hyvä lahjojen ostaja, itse olen siinä tosi huono. Sain 642 things to write about -nimisen kirjan, joka sisältää nimensä mukaisesti 642 valloittavaa kirjoitustehtävää. Esimerkiksi: Describe your mother tai  Write a life as a series of postcards. Siitä on aikaa, kun olen kirjoittanut muuta kuin asiatekstiä, joten tämä on ihanaa vaihtelua.

Kirjakuulumisia sen verran, että aloitin kesäprojektini, eli Potterit. Minua oikeasti vähän jännitti kajota näihin ikisuosikkeihini pitkän tauon jälkeen - entä jos koen pettymyksen? En ole kokenut. En myöskään muistanut, että Viisasten kivi on niin hauska! :D

Eilen menin muka vain käymään Suomalaisessa, ja sieltähän lähdettiin sitten viiden kirjan kanssa kotiin. Tiesin jo ovea avatessani, että tämä on virhe. Kirjahamstraaja iski taas!

Rentouttavaa juhannusta joka iikalle! Minä vietän viikonlopun töissä, missäpä muuallakaan.

Minna Koskela, Heli Sutela ja Jarno Kantelinen: Anne ja Ellu lomamatkalla

Olin syömässä Oulun parhaassa kahvilassa Cafe Roosterissa (jos olette Oulussa päin, Rooster ja lohiburgeri on must!), kun hoksasin tämän Kumman kaa -sarjakuvan lehtihyllyssä. En ollut edes yksin, mutta päätin silti lukaista tämän lyhkäisen sarjakuvan kavereiden kanssa jutustelun lomassa. Enpä kyllä olisi paljoa menettänyt, jos olisin jättänyt tämän hyllyyn.

Kumman kaa on yksi lempparisarjoistani, koska siinä on yksinkertaisesti hulvattoman hauskaa, todellista aivot narikkaan -huumoria. Ihailen Minna Koskelan ja Heli Sutelan taitoa esittää kännisiä naisia. Roolisuoritukset eivät oikeasti voisi olla täydellisempiä. Sarja on huippu, mutta täytyy sanoa suoraan, että sarjakuva on aivan perseestä. Se näyttää siltä, että se on hutaistu vasemmalla kädellä kasaan 15 minuutissa. Annen ja Ellun piirroshahmoissa ei ole yhtään särmää, piirrosjälki on jotenkin suttuisen oloista, ja tarina on auttamattoman tylsä. Anne ja Ellu lähtevät Teneriffalle lomailemaan kaljat, kondomit, Vesalta lainattu kamera ja tuhat paria kenkiä mukanaan.

Eiväthän juonikuviot televisiosarjassakaan ole mitään älyttömän taidokkaita. Tarinat pyörivät Annen ja Ellun biletyksen ympärillä ja tutut hokemat ja asetelmat toistuvat jaksosta toiseen. Karismaattiset näyttelijät kuitenkin herättävät dialogin eloon ja eläytyvät rooleihinsa loistavasti, toisin kuin nämä Kantelisen lapsekkaat Anne ja Ellu -sarjakuvahahmot. Edes "kumman kaa...?"-kysymykset eivät naurattaneet tässä sarjakuvassa, vaikka ne nyt ovat taattua Kumman kaa -laatua. Lisäksi televisiossa Anne ja Ellu kohtaavat useinkin vastoinkäymisiä, mutta lomalla heille ei tapahtunut mitään jännää. Ei tapaturmaa, ei epätoivoisia iskuyrityksiä, ei mokailua allasbaarissa! Mitä tämä oikein on?

Kumman kaa -sarjakuvat saavat minun puolestani jäädä tähän yhteen tekeleeseen, mutta jos jatkoa seuraa, niin kakkososassa on ehdottomasti oltava enemmän Vesaa! Osasyy tämän tarinan pliisuuteen oli se, että Vesa esiintyi ehkä kahdella sivulla. Höh.

Myös Anni on tutustunut Annen ja Ellun lomakommelluksiin. Anniin sarjakuva puri vähän paremmin kuin minuun, mutta hänkin odotteli kaksikon eteen jotain takaiskua.

Kirja: Anne ja Ellu lomamatkalla

Tekijät: Minna Koskela, Heli Sutela ja Jarno Kantelinen (kuvitus)

Kustantaja: Annen ja Ellun tuotanto Oy

Julkaisuvuosi: 2014

Sivuja: 80

♥

Sarjis löytyi Cafe Roosterin lehtihyllystä.

Le Masque Rougen kirjabingosta raksittuu tällä teoksella Sarjakuva.

Paul Auster: New York -trilogia - ja lopettamisen vaikeudesta

Hämmentynyt ja hienoisesti ärtynyt. Päällimmäiset tunteet, jotka Paul Austerin New York -trilogia jätti jälkeensä. En tiedä mitä muuta tästä kirjasta sanoisin, kuin että se aiheutti minulle pahemmanlaatuisen lukujumin, kyllästytti, ärsytti ja hämmensi. Kirjan selätettyäni tutkin Paul Austeria vähän Wikipediasta (hehheh...), ja Wikipedian tarjoamat "metamystery"- ja "meta-detective-fiction"-määritelmät tästä New York -trilogiasta osuvat kyllä naulan kantaan. Ei iskenyt minuun! Valitsin kirjan kannen perusteella, koska jostain syystä sen värimaailma ja salaperäisyys vetosivat minuun, mutta odotin lyhyen takakansisilmäyksen perusteella perinteisempää salapoliisiromaania. Auster ei siis ollut minulle ennestään tuttu.

Perinteiset salapoliisitarinat ovat viimeinen asia, jota New York -trilogialta kannattaa odottaa. Teos koostuu kolmesta pienoisromaanista, jotka ovat nimeltään Lasikaupunki, Aaveita ja Lukittu huone. Jokaisessa tarinassa on kyllä mysteerinsä, mutta niiden ratkaisut eivät ole tärkeitä. Itse mysteerejäkin mysteerisempiä ovat mysteerien tutkijoiden mielenliikkeet. Auster pureutuukin enemmän identiteettikriiseilyyn, itsensä hukkaamiseen ja ihmisen psyykeeseen. Ihan mielenkiintoista sinällään, mutta ainakin minun lukijan-pääni meni ihan sekaisin siitä, miten Auster tahallisesti pyöritti lukijan päätä. Onko Lasikaupungin Paul Auster faktaa vai fiktiota? Miten Lasikaupungin etsivä-Quinn liittyy Aaveiden Blackiin ja Bluehen, tai Lukitun huoneen Fanshaween? Ketkä ovat keskenään samoja henkilöitä, vai ovatko ketkään? Kuka vedättää ja ketä? Mitä merkitsevät kaikki samannimiset henkilöt ja samat esineet, jotka vilisevät kaikissa kolmessa romaanissa? ARGH! Alkoi vain masentaa, kun mietin, olenko vaan ihan tyhmä, kun en tajua mitään. :D

Osaksi tämä hämmennykseni varmaan johtuu siitä, että New York -trilogia ei vain imaissut minua mukaansa, luin kirjaa tooooodella hitaasti, ja aina, kun avasin kirjan uudelleen, olin jo unohtanut monet edelliset tapahtumat. Olisi ehkä vain pitänyt lopettaa kirja kesken, mutta sitä en tee oikeastaan koskaan. Pitäisi opetella luopumaan kirjoista, jotka eivät anna minulle mitään. Tällaisten kirjojen takia koko lukemiseni jumiutuu yleensä kokonaan, kun itsepäisesti roikun kirjassa, jonka lukemisesta en nauti, mutta jonka haluan silti jostain syystä lukea loppuun, vaikka tiedän jo, että siitä jää huono maku suuhun. Enkä halua samalla aloittaa uutta kirjaa, vaikka mieli tekisi, koska silloin tylsä kirja jää roikkumaan ikuisiksi ajoiksi. Tässä ei ole yhtään mitään järkeä. Miten saan itseni keskeyttämään kirjan, joka vain ikävystyttää? Apua kaivataan!

Lukukokemukseni masentavuudesta huolimatta raksitan tällä kirjalla Le Masque Rougen Emilien kirjabingosta ruudun Kannen perusteella valittu.

Kirja: New York -trilogia: Lasikaupunki, Aaveita, Lukittu huone (The New York Trilogy: City of Glass, Ghosts, The Locked Room)

Kirjailija: Paul Auster

Kustantaja: Tammi

Suomentanut: Jukka Jääskeläinen (1. ja 2. osa) sekä Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola (3. osa)

Julkaisuvuosi: 1987

Sivuja: 145 / 86 / 125

♥

Kirjastosta.

Kiinnostavuuksia tätini kirjahyllystä

Majailen kesän ajan Helsingissä tätini nurkissa. Tätini on aika mielenkiintoinen tyyppi, joka on asunut elämänsä aikana ympäri maailmaa, monissa Aasian ja Afrikankin kehitysmaissa. Aikamoinen seikkailijatyyppi siis, ja samaa luonnetta heijastelee hänen kirjahyllynsäkin.

Löysin tätini kirjahyllystä aika monta kirjaa, jotka pääsevät kesän lukulistalleni. Tädilläni on paljon englanninkielistä kirjallisuutta, muun muassa Murakamin Kafka rannalla ja 1Q84, joihin tarttumista epäröin vielä. En tykkää lukea englanniksi, vaikka Murakamista tykkäänkin. Toisaalta Murakamin lukeminen englanniksi voisi olla kivaa, koska jos olen oikein ymmärtänyt, niin suomennokset on tehty englanninkielisten käännösten pohjalta, eli suomenkielinen Murakami on kahden käännöksen tuote. Ei kivaa.

En ole lukenut ikinä Henning Mankelia, mutta taidan aloittaa tästä Ajan rannalla -teoksesta, joka sijoittuu tietysti Afrikkaan. Lisäksi lukulistalleni pääsevät Aravind Adigan The White Tiger, Ulla-Lena Lundbergin Jää, Orhan Pamukin Lumi (joka on tätini mukaan Pamukin paras teos - häneltä löytyy muutakin Pamukia), Åsne Seierstadin Kabulin kirjakauppias, Katja Ketun Kätilö ja Zadie Smithin Valkoiset hampaat, jonka aloitan heti Paul Austerin New York -trilogian luettuani, jahka pääsen ikinä sen kanssa loppuun asti. :D

Iloista päättäjäisviikonloppua kaikille! Muistakaa syödä paljon kakkua. Minä suuntaan töihin, kun muut pääsevät juhlimaan. Huomenna on odotettavissa 9,5 tunnin työpäivä, jonka aikana pääsen toivottavasti New York -trilogian loppuun.

Hellurei Helsingistä ja klassikkokooste

Helteinen tervehdys Helsingistä! Olen taas itse asiassa hieman myöhässä, koska helteet ovat ainakin toistaiseksi ohitse, ja huomenna, viikon ainoana vapaapäivänäni, sataa ja on 7 astetta lämmintä. Jes.

Siirryin viikko sitten Suomen Manchesteristä Tampereelta etelän lämpöön. Elelen Helsingissä seuraavat kolme kuukautta kesätöiden parissa, kuten viimekin kesänä. Aion tehdä hitosti töitä, mutta se ei haittaa, koska meillä on töissä ihan huippuhauskaa. Nyt jo surettaa, että työt kestävät vain kolme kuukautta, mutta en aio kuluttaa aikaa harmitteluun, vaan elää hetkessä loistotyyppien kanssa. :)

Kouluhommatkin ovat jo ohitse, eilen oli verkkokurssin lopputyön deadline. Tein koko kurssin viidessä päivässä, mistä olen oikeasti aika ylpeä. Nyt koko kesäni on täysin kouluvapaa, enkä halua ajatella MITÄÄN opiskelua. Koska nämä rästiin jääneet klassikkokirjat muistuttavat nyt vähän liikaa yliopistosta, päätin tehdä niistä (aika pitkän...) koostepostauksen. Jotain ajatuksia on kiva saada teillekin.

Sylvia Plathin runokokoelma Ariel on yhtä synkkä ja apea, kuin sen kansi antaa olettaa. Plathin elämähän ei tunnetusti ollut mitään ruusuilla tanssimista, ja se näkyy näissä runoissa. Onnellisistakin hetkistä kuultaa läpi alakuloisuus, epävarmuus ja kaipuu jonnekin. Yhdysvaltalainen Plath asui Englannissa aviomiehensä Ted Hughesin kanssa, eikä mitä ilmeisimmin koskaan sopeutunut sinne täysin. Jos Plathin synkkyyden syytä haluaa spekuloida, niin sen syyn voi kiteyttää sanaan kaipuu. Monet runoista käsittelevät kuolleen isän ikävöintiä ja kaipuuta Amerikkaan.

"Olin kymmenen kun sinut haudattiin.

Kaksikymppisenä yritin kuolla

ja päästä taas, taas, taas sinun luoksesi."

runosta Isi

Luin tämän kanssa yhtä aikaa myös Ted Hughesin runokokoelman Syntymäpäiväkirjeitä, joka koostuu Hughesin Plathille kirjoittamista runomuotoisista kirjeistä. Teos vain korostaa tunnelmia, jotka välittyvät Arielista. Jotkut runot ovat hetkien kuvauksia tai tunnelmapaloja, jotkut pureutuvat syvemmälle Plathin psyykeen kiemuroihin. Syntymäpäiväkirjeistä jäi kuva ottamatta, kun niin innokkaasti olin palauttamassa viimeisiä Tampereen kirjastonkirjojani ennen lähtöä. :D

Minua Hughesin kirjeet puhuttelivat enemmänkin, mutta Ariel jäi kaikessa kummallisuudessaan ja ankeudessaan etäisemmäksi. Plathin runot olivat erittäin abstrakteja, Hughes kirjeet helpommin lähestyttäviä. Kyllä Arielista kuitenkin muutama runo jäi vahvasti mieleen. Näitä oli myös äärimmäisen mielenkiintoista lukea yhtä aikaa, sillä runoissa oli hirvittävästi yhteneväisyyksiä, samoja kielikuvia, esineitä ja hetkiä. Kerta kaikkiaan lumoavaa oli myös se, miten tarkkanäköisiä havaintoja Hughes oli tehnyt vaimostaan, miten syvälle tämän pään sisälle Hughes oli päässyt. Miten hyvin ihminen voikaan toisen tuntea.

Siihen aikaan

en ollut ymmärtänyt

miten päässäsi edestakaisin riehuva kuolema

halusi laskeutua jonnekin

ja taas jonnekin, ja miten sinun täytyi pitää se liikkeessä,

ja miten sinun täytyi hetkittäin

lepuuttaa sitä jossakin.

(ja unohdin tietysti tarkistaa, mistä runosta tämä lainaus on...)

Kaksi lempirunoani Arielista: Haava & Kuolema ja kumpp.

Lempirunojani Syntymäpäiväkirjeistä: Metsästysmuistoja, Rugby Street 18, Kohtalo leikkii, Isis, Badlands & 59. karhu.

Kirja: Ariel

Kirjailija: Sylvia Plath

Kustantaja: Gummerus

Suomentanut: Kirsti Simonsuuri

Julkaisuvuosi: 1965

Sivuja: 87

♥♥

Kirjastosta.

Kirja: Syntymäpäiväkirjeitä (Birthday Letters)

Kirjailija: Ted Hughes

Kustantaja: Wsoy

Suomentanut: Alice Martin

Julkaisuvuosi: 1998

Sivuja: n. 240

♥♥♥

Kirjastosta.

Rouva Bovaryn lukemista odotin innolla ja arvelin, että siitä tulisi hyvä lukukokemus. Ei tullut! Pystyin lukiessani keskittymään ainoastaan Emma Bovaryn epämiellyttävyyteen ja itsekkyyteen. Oikeasti, mikä nainen. Rouva Bovary kertoo siis lääkärin vaimosta Emma Bovarysta, joka ei ole koskaan ikinä tyytyväinen mihinkään. Emmalla on epärealistiset odotukset elämästään, ja jännitystä ja draamaa tavoitellessaan hän muun muassa sortuu aviorikoksiin eri miesten kanssa.

Emma olisi toivonut rakastajansa käyttäytyvän vakavammin, dramaattisemminkin joskus, kuten silloin kun hän kuvitteli kuulevansa askeleita lehtikujalta.

Mitä lähempänä asiat ylipäätään olivat, sitä enemmän Emma niitä vieroi. Kaikki mikä häntä suoraan ympäröi, pitkästyttävä maisema, typerät pikkuporvarit, elämän keskinkertaisuus, tuntui olevan maailmassa poikkeus, kummaa sattumaa, johon hän oli juuttunut, kun taas ulkopuolella levittäytyi silmänkantamattomiin valtava onnen ja intohimon maa.

Kyllä, nainen saa ja hänen pitää unelmoida. Naisellakin on oikeus odottaa elämältään onnea. Kyllähän Rouva Bovarya voisi ehkä ajatella edistyksellisenä kirjana, joka kuvaa itsenäistä naista ottamassa elämänsä ohjia omiin käsiinsä. Mutta Emma Bovary ei todellakaan ole mikään itsenäisen ja vahvan naisen ruumiillistuma. Hän on ennemminkin onnenonkija ja miehistä riippuvainen.

Bovary saattaisi todellakin onnistua; Emmalla ei ollut mitään syytä epäillä miehensä taitoja, ja millaista tyydytystä tuottaisikaan, jos hän saisi Charlesin taivutelluksi yritykseen, josta karttuisi mainetta ja kunniaa.

Eikö miehen päinvastoin olisi pitänyt tietää kaikki, hallita monenlaisia taitoja, perehdyttää vaimonsa intohimon voimaan, elämän hienouksiin, kaikkiin saloihin? Mutta tämä ei opettanut mitään, ei osannut mitään, ei toivonut mitään. Charles luuli hänen olevan onnellinen, ja hän kantoi kaunaa miehen vakaasta tyyneydestä, rauhallisesta jähmeydestä, jopa onnestakin jonka hän tälle soi.

Kirja: Rouva Bovary (Madame Bovary)
Kirjailija: Gustave Flaubert
Kustantaja: Wsoy
Suomentanut: Anna-Maija Viitanen
Julkaisuvuosi: 1857
Sivuja: 364
♥♥
Kirjastosta.

Ja vielä lopuksi näytelmiä! Luin kaikki Anton Tsehovin suurimmat näytelmät yksistä kansista, ja ihastuin niihin täysillä. Kirjan takakannessa puhutaan viipyilevästä tsehovilaisesta tunnelmasta, joka on täysin omanlaisensa. Minut se vetäisi ainakin täydellä teholla mukaansa. Kaikki näytelmät ovat hirveän monipuolisia: niissä on aina mukana rakkaus- ja kehitystarina, ihmisyyden ja muiden elämän suurien kysymysten pohdintaa. Näytelmät ovat oikeastaan vain kuvauksia ihmisten elämästä ja niiden tärkeistä käänteistä, mutta tietynlainen oivaltavuus niissä koukuttaa. Myös henkilöt ovat mainioita, ja Tsehov piirtää heistä taitavasti dialogin kautta kerrassaan loistavan ja selväpiirteisen kuvan.
Tsehovista tuli hetkessä yksi suosikeistani. Jossain vaiheessa haluan lukea hänen novellejaan.

Lopuksi Kolme sisarta -näytelmästä Tusenbachin erinomainen lausahdus, joka kiteyttää niin mennyttä aikaa, nykyisyyttä kuin ihmisyyden ja elämän luonnettakin. Jotkut asiat ovat ajattomia:
No. Meidän jälkeemme lennetään ilmapalloilla, muutetaan takkien kuosia, keksitään ehkä kuudes aisti ja kehitetään sitä, mutta elämä on yhä sitä mitä on: vaikeaa, salaisuuksien täyttämää ja onnellista elämää. Tuhannenkin vuoden kuluttua ihminen huokailee aina vain: "ah, raskasta on elämä!" - ja kuitenkin pelkää niinkuin nyt eikä tahdo kuolla.

Kirja: Tsehovin neljä näytelmää: Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta, Kirsikkatarha (Tsaika, Djadja Vanja, Tri sestry, Visnjovyi sad)
Kirjailija: Anton Tsehov
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Martti Anhava
Julkaisuvuodet: 1896, 1899, 1901, 1904
Sivuja: 332
♥♥♥♥
Tätini kirjahyllystä, hehe!

Hatunnosto sinulle, joka jaksoit lukea tänne asti.

Vladimir Nabokov: Lolita

Täytyy aloittaa tämä postaus erittäin negatiivisesti ja päivitellä sitä, kuinka ruman kuvan olenkin onnistunut ottamaan tästä kauniista Lolitan painoksesta. Herttileijaa! No, kahdelta yöllä ei ehkä synny ihan sitä parhainta jälkeä...

Kirjallisuuden kurssini tentti on nyt onnellisesti ohitse, ja voin lakata puhumasta siitä. Tenttikirjallisuuden paljous ja muidenkin koulujuttujen järkyttävä kasaantuminen tänne toukokuun loppuun ovat kuitenkin aiheuttaneet blogattavien kirjojen runsaudenpulan, koska olen lukenut raivokkaasti, mutta kirjoittamiseen ei ole jäänyt aikaa. Tätä en olisi ihan heti arvannut! Saatte siis nauttia - tai kärsiä - länsimaisista klassikoista vielä jonkin aikaa.

Klassikoista on jotenkin vaikeaa kirjoittaa, koska niin monet ovat lukeneet nämä kirjat, tai ainakin tuntevat tarinat jotenkuten, mutta yritetääs. Lolita on kertomus Euroopasta Yhdysvaltoihin muuttaneesta kirjallisuuden professorista Humbert Humbertista, joka mieltyy 12-vuotiaaseen Dolores Hazeen, jota nimittää itsekseen Lolitaksi. Doloreksesta tulee Humbertille pakkomielle, jopa niin pahasti, että hän menee naimisiin tytön epämiellyttävän äidin kanssa vain ollakseen lähellä Lolitaansa. Kun Humbertista tulee Lolitan isäpuoli ja huoltaja, hän aloittaa tytön kanssa seksuaalisen suhteen. Kaksikko ajaa autolla ympäri Yhdysvaltoja, asettuu hetkeksi Beardsleyn pikkukaupunkiin ja lähtee myöhemmin uudelleen tien päälle.

Lolita on todella kammottava kirja. Kaikkien tapahtumien yllä leijuu synkkä, ahdistava ja painostava tunnelma. Henkilöhahmot ovat vähän ja pikkuisen enemmänkin vinksahtaneita, eivätkä hyvällä tavalla. Humbert on pedofiili, joka kutsuu viehättäviä pikkutyttöjä nymfeteiksi ja ikään kuin vierittää kiintymystään lapsiin pienten tyttöjen syyksi: he ovat tavallaan yliluonnollisia olentoja, jotka houkuttelevat vastustamattomasti aikuisia miehiä luokseen. Eikä Lolitallakaan ole ihan kaikki muumit laaksossa. Hän vaikuttaa aivan tavalliselta, hieman itsepäiseltä ja voimakastahtoiselta tytöltä, josta kuitenkin paljastuu kummallisia, viekkaita ja ilkeämielisiäkin puolia. Lolitan hermoheikko äiti on ainakin osasyy tytön käytökseen.

Lolita on raskas kirja, ei pelkästään teemansa ja tapahtumiensa vuoksi, vaan myös kieleltään. Humbert Humbert kertoo tarinaansa vankilasta, joten hänellä on sille aikaa. Vähän liikaakin. Kirjassa on piiiiitkiä kappaleita ja hirveästi kuvailua, joka ei useinkaan ole kovin tajunnanräjäyttävää. Missään välissä ei oikein ehdi hengähtää, ja minulle tuli monta kertaa puutunut olo. Monet asiat luin monta kertaa, olisin kaivannut Humbertin uusia ajatuksia ja puolia, enkä samojen mietteiden, selittelyjen ja motiivien toistoa. Välillä kirja onnistuu puistattamaan oikein kunnolla, Nabokov ei nimittäin juurikaan ole arastellut Humbertin ja Lolitan seksisuhteen tai Humbertin pakkomielteisen suhtautumisen kuvausta. Hyrrh!

Teos on epäilemättä ansainnut klassikon leimansa. Se puhuu avoimesti vaietusta aiheesta, ja esittää siitä erilaisen näkökulman: koska Humbert kertoo itse tarinansa, kukaan ei ole tuomitsemassa häntä tai hänen tekojaan. Sen vuoksi kirja onnistuukin puhuttelemaan ja puistattamaan - se sukeltaa suoraan pedofiilin ajatuksiin ja siihen, miten hän perustelee tekojaan. Suosittelen, vaikka välillä teksti saattaa tuntua puisevalta.

Kirja: Lolita

Kirjailija: Vladimir Nabokov

Kustantaja: Gummerus

Suomentanut: Eila Pennanen ja Juhani Jaskari

Julkaisuvuosi: 1955

Sivuja: 384

♥♥

Kirjastosta.

Kaksi klassikkonäytelmää

Viettäkäämme jälleen hetki klassikkojen kanssa. Nämäkin kaksi kirjaa luin siihen kuuluisaan kirjallisuuden tenttiini. Säästän pidemmät, ja toivottavasti hieman syvällisemmät, jaarittelut itse tenttiin, mutta eiköhän näistä jotain sanottavaa irtoa.

Nukkekoti on 1800-luvun loppupuolella ilmestynyt perhedraama, joka kritisoi avioliittonormeja ja naisen asemaa. Päällisin puolin Nora ja Torvald Helmerin elämä on idyllistä - lapset leikkivät hoitajan kanssa ulkona, Nora pitää huushollin kunnossa ja Torvald tuo leivän pöytään. Nora on kuitenkin astunut oman toiminta-alueensa ulkopuolelle ja ottanut itsenäisesti lainaa hyvästä syystä. Noran salaisuus uhkaa paljastua, mikä luo jännitteitä avioparin välille.

Moni on varmaan lukenut Nukkekodin ja tietää sen juonen lopun ylläriä myöten, mutta en kuitenkaan paljasta loppua tässä. Ibsen kuvaa Nukkekodissa mainiosti avioparin välistä suhdetta ja ajatusmaailmojen eroa sekä avioliiton tiukkoja normeja. Dialogi on eläväistä ja pitää otteessaan, mutta yksikään henkilöistä ei oikein päässyt ravistelemaan minua. Tsemppasin Noraa, mutta toisaalta hänen hetkittäinen turhamaisuutensa ja tietämättömyytensä kismitti. Torvald sen sijaan on taitavasti rakennettu, epämiellyttävä hahmo. Teoksen takakannessa todetaan, että "Torvald tarkkailee, opettaa ja välillä toruu hyväntahtoisesti." Minusta miehessä ei ollut mitään hyväntahtoista, pikemminkin paljon piilovittuilevaa.

Nukkekoti on todella hyvä näytelmä, joka kertoo paljon yksinkertaisella tarinalla. Se puhuu naisen asemasta ja tasa-arvosta sekä perheen että yhteiskunnan tasolla.

Kirja: Nukkekoti (Et Dukkehjem)

Kirjailija: Henrik Ibsen

Kustantaja: Wsoy

Suomentanut: Eino Palola

Julkaisuvuosi: 1879

Sivuja: 123

♥♥♥♥

Kirjastosta.

Molièren huvinäytelmä Saituri on puolestaan satiirinen kertomus Harpagonista, joka ajattelee aina rahaa. Minun yksi aiempi kosketukseni Saituriin tapahtui äidinikielen ylioppilaskirjoituksissa tekstitaidon kokeessa, jossa yhtenä tehtävänä oli analysoida Harpagonin ja tämän pojan palvelijan La Flèchen suhdetta.

Saituri on todella hauska näytelmä, jonka haluaisin joskus nähdä lavalla. Se irvailee osuvasti ihmisen ahneudelle ja ikuiselle tyytymättömyydelle, mutta pyörittää samalla herkullisen kutkuttavaa kolmiodraamaa Harpagonin, tämän pojan Clèanten ja kauniin Marianen välillä. Kirjassa on myös toinen, pienempään osaan jäävä kolmiodraama. Joka tapauksessa dramatiikkaa ja huumoria rakkaudesta revitään kerrakseen.

Lempihenkilöni ovat kyllä ehdottomasti Harpagon ja La Flèche, ehkä aikaisemman tuttavuutemme vuoksi, tai muuten vain. Näiden kahden välinen kommunikaatio ja kujeilu on ehkäpä Saiturin hauskinta antia.

Kirja: Saituri (L'avare)

Kirjailija: Molière

Kustantaja: Wsoy

Suomentanut: Lauri Hirvensalo

Julkaisuvuosi: 1668

Sivuja: 134

♥♥♥♥

Kirjastosta.

Olipas muuten virkistävää lukea todella pitkästä aikaa näytelmiä! Ne ovat nopealukuisia, mutta pistävät silti ajattelemaan, ja dialogi on ihan erilaista kuin proosatekstissä.

Yllätyksiä 1600- ja 1700-luvuilta

Kerroin aiemmin, että suoritan luku-urakkaa länsimaisen kirjallisuushistorian johdantokurssin tenttiin. Tällaiset koulujutut ovat aina siitä kivoja, että niiden vuoksi tulee tartuttua teoksiin, joita ei muuten varmastikaan lukisi. Ja usein ne pääsevät positiivisesti yllättämään!

Kurssin kirjalistan parhaimmistoa ovat nimittäin olleet 1500-1700-lukujen kaunokirjalliset teokset. Voltairen hillitön Candide-satiiri nauratti minua IHAN OIKEASTI ääneen Tampere-Oulu junamatkalla. Voltaire pilkkaa säälimättömästi kaikkia aikansa ilmiöitä, muiden muassa seikkailua, sankaruutta, rakkaus- ja perhesuhteita, filosofiaa ja oppineisuutta. Kirjassa Candide-nuorukainen karkotetaan korkea-arvoisesta linnasta, ja hän joutuu mitä hulluimpiin seikkailuihin ja koetuksiin välillä yksin, välillä opettajansa tohtori Panglossin ja välillä satunnaisten matkalla tapaamiensa kulkureiden kanssa.

Kirjasta voi bongata koko ajan läsnä olevan viiltävän satiirin lisäksi hyppysellisen maagisuutta ja fantasiaa, traagista rakkautta ja yhteiskuntakritiikkiä. Ja vaikka Candide onkin läpikotaisin satiirinen kirja, mielestäni se kertoo jotain myös siitä, että positiivisella ja optimistisella elämänasenteella voi selvitä ties millaisista koettelemuksista. Ja kaikki tämä hienous mahtuu 135:een sivuun!

Kirja: Candide

Kirjailija: Voltaire

Kustantaja: Tammi

Suomentanut: J.A. Hollo

Julkaisuvuosi: 1759

Sivuja: 135

♥♥♥♥

Kirjastosta.

Toinen kiva kirjayllätys oli Madame de La Fayetten Clèvesin ruhtinatar, joka on ilmestynyt 1600-luvulla. Kirja oli ilmestyessään välitön hitti, suorastaan bestseller, jos näin voi sanoa. :D Ymmärrän kyllä, miksi näin oli, vaikka tämä kirja onkin täynnä kaikkea, mitä Voltaire Candidessaan pilkkaa. La Fayette kuvaa kutkuttavasti hovin sisäisiä suhteita, juonittelua ja draamaa. Pääosassa tarinassa on kuitenkin Clèvesin ruhtinattaren avioliitto, joka perustuu yksipuoliselle rakkaudelle. Ruhtinatar rakastuu lähes heti avioitumisen jälkeen Nemoursin herttuaan, ja ajautuu rakkautensa vuoksi tuohon aikaan melko vallankumouksellisiin tekoihin.

Clèvesin ruhtinatar on tietenkin täynnä asioita, jotka ovat nykypäivänä huvittavia. Naisten heikkous, itsenäisyyden puute ja rakkauselämän käytännöt ottavat hermoon, mutta ovat myös kiinnostavia. Menneiden vuosisatojen kirjallisuudessa on parasta juuri se aivan erilainen, vähän mystinen, tahattoman huvittava ja kutkuttavan jännittävä maailma, johon kirjan miljöö, henkilöt ja kieli lukijan kuljettavat. Lisäksi niistä huomaa aina, että ihminen ja ihmisten väliset suhteet ovat oikeasti loppujen lopuksi muuttuneet aika vähän. Totta kai etiketti ja moraalisäännöt ovat kehittyneet huimasti, mutta aivan samalla tavoin ihmiset ovat aina löytäneet sielunkumppaneita, pettäneet toisiaan, loukkanneet tovereidensa tunteita, olleet itsekkäitä, juoruilleet ja miettineet, mitä muut ajattelevat. Se on jollakin tavalla aika lohdullista.

Aion etsiä myöhemmin käsiini muitakin La Fayetten kirjoja, sen verran hyvä kokemus Clèvesin ruhtinatar oli!

Kirja: Clèvesin ruhtinatar (La Princesse de Clèves)
Kirjailija: Madame de La Fayette
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Annikki Suni
Julkaisuvuosi: 1678
Sivuja: 252
♥♥♥♥
Kirjastosta.

Ainiin, täytyy nostaa hattua näiden kirjojen suomentajille! Kieli on niin upeaa, ja varmasti hankalasti käännettävää.

Maailman kaunein kirja, tai ainakin melkein

Onneksi menin tänään Akateemiseen kirjakauppaan! Tai siis onneksi ystäväni halusi mennä sinne. Tällainen ihastuttava ilmestys nimittäin tuli vastaan.

Kyseessä on uusi, MAAILMAN KAUNEIN, painos Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Tämä on myös uusi suomennos, joihin suhtaudun aina vähän skeptisesti. Toisaalta uusi suomentaja on Kersti Juva, joten eiköhän jälki ole aikas hyvää.

Ylpeys ja ennakkoluulo on - tiedetään, ehkä vähän kliseisesti - yksi lempikirjojani, mutta siltikään se ei ole vielä löytänyt tietään kirjahyllyyni. No nytpä on, ja vielä harvinaisen ihanassa muodossa! Kun tulin tänään kotiin, pitelin kirjaa vain käsissäni ja tuijotin sitä. Onhan se ehkä vähän yliromanttinen ja erittäin vaaleanpunainen, mutta ei haittaa! Erityisesti tuo niska on upea.

Pisteenä iin päälle maksoin kirjasta ainoastaan 7,90 euroa! Miettikääpä sitä! Kirjan alkuperäinen hinta oli 29,90 euroa (tai 22,90...), mutta se oli erikoistarjouksessa 9,90 euron hintaan. Kun sitten menin kassalle, kanta-asiakaskortin heiluttelun jälkeen kassakoneeseen paukahti lukema 7,90. Maailman parasta. Onnistunein ostokseni aikoihin.

Voi pojat, kuinka pienet asiat joskus tekevätkään niin onnelliseksi!