31 elokuuta 2014

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?


Bernadette Fox on entinen huippuarkkitehti, joka poistuu ränsistyneestä kodistaan Seattlessa vain vastentahtoisesti. Hän on jopa palkannut intialaisen assistentin hoitamaan jokapäiväisiä asioitaan. Bernadette herättää epätavallisella käytöksellään närää naapureissa, Bee-tyttärensä yksityiskoulun muissa äideissä ja välillä perheessäänkin. Bernadette on toisaalta järjissään, toisaalta sosiaalisesta elämästä vieraantunut ja vainoharhainen. Tällä ristiriidalla Maria Semple leikittelee mainiosti. Missä menee järjen ja hulluuden raja?
Juuri ennen perheen Etelämantereen matkaa Bernadette katoaa. Bee yrittää selvittää äitinsä olinpaikkaa käsiinsä saamansa sähköpostikirjeenvaihdon avulla.

Missä olet, Bernadette? koostuu suurimmaksi osaksi sähköpostiviesteistä, mutta myös Been kerronnasta, lääkärinlausunnoista ja FBI:n dokumenteista. Tästä syystä kirja onkin erittäin nopealukuinen ja kevyt. Lukija saa tehdä myös vähän aivotyötä, koska tarina ei kulje kronologisesti, ja siinä on rakenteensa vuoksi paljon aukkoja. Lisäksi tarinaa kerrotaan paljon sivuhenkilöiden kautta, jotka kylläkin välillä tuntuvat melkeinpä päähenkilöiltä. Audreyn ja Soo-Linin, juoruilevien ja ilkeämielisten kotirouvien, sähköpostikirjeenvaihto on isossa osassa, ja kirjan hauskinta tekstiä.
Olin nuorempana iso päiväkirja-rakenteisten kirjojen fani, ja tällaiset sähköpostiviesti-kirjat jatkavat vähän samalla linjalla. Rakenteesta olisi voinut mieluusti pitää kiinni loppuun saakka, sillä teoksen lopussa siirrytään pelkkään Been kerrontaan. Jos tietylle polulle on lähdetty, sillä voisi myös pysyä!

Semple kirjoittaa nokkelasti, valloittavasti ja hauskasti, eikä ihme, onhan hän käsikirjoittanut muun muassa Ellen Show'ta ja Hulluna sinuun -sarjaa. Kirjan etu- ja takakannen ylistävät arviot latasivat odotukset aika korkealle, eikä romaani täysin lunastanut niitä. Kyllähän tästä satiiria ja huumoria löytyy, mutta loppujen lopuksi naurahdin ääneen ehkä kahdesti. Kirjaa on muutenkin hankalaa luokitella mihinkään. Lueskelin romaanista kirjoitettuja bloggauksia, ja jotkut puhuivat tästä chick litinä, mutta minusta tämä ei ole sitäkään.

Odotin ennen kaikkea hulvattoman hauskaa lukukokemusta, joka olisi kirjan kantava juttu. Minusta Missä olet, Bernadette? tarjosi lopulta paljon ajattelemisen aihetta ja monia katkeransuloisia hetkiä. Bee pitää Bernadettea maailman parhaana äitinä ja puolustaa tätä henkeen ja vereen, mutta välillä tuntee itsensä myös petetyksi Bernadetten käytöksen tähden. Elgie, perheen isä, puolestaan uppoutuu työhönsä Microsoftilla ajoittain perheensä kustannuksella. Kaiken huipuksi Bernadette on joutunut muiden kotiäitien silmätikuksi ja ivan kohteeksi.
Minulle jäi tästä kirjasta jopa enemmän surullinen olo. Oikeastaan Semple kuvaa hajoavaa, toisistaan vieraantunutta perhettä. Siksi tuntuukin hirveän ristiriitaiselta sanoa, että teos oli kevyt ja viihdyttävä, sillä sitäkin se oli! Ainakin minulle keveys syntyy ennen kaikkea romaanin rakenteesta ja kirjoitustyylistä, mutta niiden takana piilee vakavampaakin asiaa. Tavallaan sähköposti-rakenne on toimiva, mutta tavallaan se piilottaa syvällisemmän sanoman taakseen. Voihan olla, että se oli Semplen tarkoitus.

Kirja: Missä olet, Bernadette? (Where'd You Go, Bernadette)
Kirjailija: Maria Semple
Kustantaja: Gummerus
Suomentanut: Outi Järvinen
Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 322
♥♥♥
Kirjastosta.

26 elokuuta 2014

Jo Baker: Longbournin talossa


Alkajaisiksi pahoittelut infernaalisen pitkästä bloggaustauosta! Kesä vei mennessään, eikä lukemisesta ole tullut oikein mitään. Harry Pottereissa olen päässyt jo Feeniksin killan loppuun saakka, mutta niistäkin kirjoittaminen on vain jäänyt.

Helsinki-kesäni loppui katkeransuloisissa tunnelmissa viikko sitten. Muutin tavarani takaisin Tampereelle ja karkasin saman tien Ouluun. Takana on toinen elämäni parhaista kesistä. Kesä 2011 on aika tasoissa tämän vuoden kanssa, mutta kyllä tämä kulunut kesä vie niukasti voiton. Monta uutta ystävää, pari vanhaa ystävää, joista tuli entistä parempia, pysyviä palovamma-arpia,  hillittömästi naurua, liikaa jäätelöä, tolkuttomasti hellettä, Helsingin lämpimiä ja pimeitä öitä, viiniä, Jyväskylä, Hämeenlinna ja Hanko. Ah!

Mutta, siirtykäämme pitkästä aikaa kirjoihin.

Ylpeys ja ennakkoluulo on yksi lempikirjoistani, ja kun kuulin, että joku on uskaltautunut kirjoittamaan siitä vähän uudenlaisen version, uteliaisuuteni heräsi, vaikka olin myös melko varautunut. Aloitin Jo Bakerin teoksen lukemisen jo heinäkuussa, kun olin viimeksi Oulussa, mutta jouduin jättämään sen kesken, kun lähdin takaisin etelään. Viime maanantaina kirja kuitenkin hengaili edelleen olohuoneessamme, joten sain sen luetuksi loppuun.

Varsinaisesti Longbournin talossa ei ole mikään uusi versio Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Baker on omien sanojensa mukaan ainoastaan napannut oman kirjansa henkilöhahmoiksi ihmiset, jotka Austen mainitsee sivulauseissa heihin tarkemmin syventymättä. Longbournin talossa seuraa talon palvelusväen, eli herra ja rouva Hillin, Sarah-piian, pikkuisen Pollyn ja salaperäisen James Smithin, elämää. Päähenkilö on Sarah, joka haaveilee pyykinpesua ja alusastioiden tyhjentämistä hohdokkaammasta elämästä, mutta kerää edelleen rohkeutta suunnanmuutokseen. Välillä Sarah miettii, millaista olisi huolehtia ainoastaan itsestään ilman, että tarvitsisi asettaa kenenkään tarpeita omiensa edelle. Kirjassa on rakkautta, melkeinpä inhorealistista kuvausta palveluskunnan arjesta, ja peilailua kahden eri yhteiskuntaluokan välillä.

En oikein vieläkään tiedä, miten kirjaan suhtautuisin. Ollaakseen ihan erillinen teos, joka on saanut ainoastaan inspiraationsa Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, Bakerin olisi pitänyt karsia merkittävästi Bennettien osuutta kirjassa. Bennettit ovat minusta niin suuressa osassa, että välillä Longbournin talossa tuntuu vain astetta tasokkaammalta fanifiktiolta, missä ei sinällään ole mitään pahaa. Kirja on kuitenkin loppujen lopuksi aika sekalainen soppa. Kaikista kummallisinta on, että kirja rakentuu kolmesta eri osasta, jotka eivät juurikaan eroa tyylillisesti toisistaan, mutta osien sisällä on pätkiä, joissa hypätään aivan kuin toiseen teokseen. Ne ovat oikeastaan teoksen mielenkiintoisimpia osia, sillä niissä keskitytään nimenomaan palvelijoiden tarinoihin ja heidän menneisyyteensä. Toisaalta Baker eksyy välillä hyvinkin kauas Longbournista, mikä on hieman hämmentävää. Itselleni jäi päällimmäiseksi sellainen fiilis, ettei kirjailija itsekään ole aivan tiennyt, millaisen kirjan haluaa kirjoittaa.

Aika mainiosti Baker kuitenkin tavoittaa Bennettien talon tunnelman, perheen keskinäiset jännitteet ja Bennettin tyttärien luonteenpiirteet. En kylläkään ihan kaikilta osin pitänyt Bakerin itse vetämistä Bennetteihin liittyvistä juonikuvioista.

Baker myös kuvaa sotaa seikkaperäisemmin kuin Austen, jonka teoksessa sota on varsin vaatimattomassa roolissa. Kaiken lisäksi kaikki brittiläinen nyt vain kiinnostaa minua, ja palvelijoiden kuvaus on ylipäätäänkin kiinnostavaa. Jo Bakerin tarjoama lukukokemus oli ihan kiva, eikä Ylpeys ja ennakkoluulo mennyt missään tapauksessa pilalle, koska Bakerin tarkoitus on vilpitön. Hän ei halua parodioida, pilkata tai muokata Austenin tarinaa. Joku saattaa muistaa, kun viime keväänä luin yhtä aikaa Sylvia Plathin Arielia ja Ted Hughesin Syntymäpäiväkirjeitä, ja kuinka innoissani olin, kun niitä pystyi lukemaan toisiaan vasten. Longbournin talossa tarjoaa samaa fiilistä, kun jatkuvasti voi miettiä yhteyksiä tuttuun klassikkoon ja vertailla teoksia toisiinsa. Aikamoisesti Longbournin talossa kuitenkin rönsyilee, ja siitä on vaikea ottaa selvää. Vähän jäykkäkin se on. Silti odotan innolla tietoa siitä, milloin tästäkin tehdään laadukas brittifilmatisointi. Heh!

Kirja: Longbournin talossa (Longbourn)
Kirjailija: Jo Baker
Kustantaja: Tammi
Suomentanut: Helene Bützow
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 448
♥♥♥
Kirjastosta.