30 toukokuuta 2014

Kiinnostavuuksia tätini kirjahyllystä


Majailen kesän ajan Helsingissä tätini nurkissa. Tätini on aika mielenkiintoinen tyyppi, joka on asunut elämänsä aikana ympäri maailmaa, monissa Aasian ja Afrikankin kehitysmaissa. Aikamoinen seikkailijatyyppi siis, ja samaa luonnetta heijastelee hänen kirjahyllynsäkin.


Löysin tätini kirjahyllystä aika monta kirjaa, jotka pääsevät kesän lukulistalleni. Tädilläni on paljon englanninkielistä kirjallisuutta, muun muassa Murakamin Kafka rannalla ja 1Q84, joihin tarttumista epäröin vielä. En tykkää lukea englanniksi, vaikka Murakamista tykkäänkin. Toisaalta Murakamin lukeminen englanniksi voisi olla kivaa, koska jos olen oikein ymmärtänyt, niin suomennokset on tehty englanninkielisten käännösten pohjalta, eli suomenkielinen Murakami on kahden käännöksen tuote. Ei kivaa.


En ole lukenut ikinä Henning Mankelia, mutta taidan aloittaa tästä Ajan rannalla -teoksesta, joka sijoittuu tietysti Afrikkaan. Lisäksi lukulistalleni pääsevät Aravind Adigan The White Tiger, Ulla-Lena Lundbergin Jää, Orhan Pamukin Lumi (joka on tätini mukaan Pamukin paras teos - häneltä löytyy muutakin Pamukia), Åsne Seierstadin Kabulin kirjakauppias, Katja Ketun Kätilö ja Zadie Smithin Valkoiset hampaat, jonka aloitan heti Paul Austerin New York -trilogian luettuani, jahka pääsen ikinä sen kanssa loppuun asti. :D


Iloista päättäjäisviikonloppua kaikille! Muistakaa syödä paljon kakkua. Minä suuntaan töihin, kun muut pääsevät juhlimaan. Huomenna on odotettavissa 9,5 tunnin työpäivä, jonka aikana pääsen toivottavasti New York -trilogian loppuun.

27 toukokuuta 2014

Hellurei Helsingistä ja klassikkokooste

Helteinen tervehdys Helsingistä! Olen taas itse asiassa hieman myöhässä, koska helteet ovat ainakin toistaiseksi ohitse, ja huomenna, viikon ainoana vapaapäivänäni, sataa ja on 7 astetta lämmintä. Jes.

Siirryin viikko sitten Suomen Manchesteristä Tampereelta etelän lämpöön. Elelen Helsingissä seuraavat kolme kuukautta kesätöiden parissa, kuten viimekin kesänä. Aion tehdä hitosti töitä, mutta se ei haittaa, koska meillä on töissä ihan huippuhauskaa. Nyt jo surettaa, että työt kestävät vain kolme kuukautta, mutta en aio kuluttaa aikaa harmitteluun, vaan elää hetkessä loistotyyppien kanssa. :)

Kouluhommatkin ovat jo ohitse, eilen oli verkkokurssin lopputyön deadline. Tein koko kurssin viidessä päivässä, mistä olen oikeasti aika ylpeä. Nyt koko kesäni on täysin kouluvapaa, enkä halua ajatella MITÄÄN opiskelua. Koska nämä rästiin jääneet klassikkokirjat muistuttavat nyt vähän liikaa yliopistosta, päätin tehdä niistä (aika pitkän...) koostepostauksen. Jotain ajatuksia on kiva saada teillekin.


Sylvia Plathin runokokoelma Ariel on yhtä synkkä ja apea, kuin sen kansi antaa olettaa. Plathin elämähän ei tunnetusti ollut mitään ruusuilla tanssimista, ja se näkyy näissä runoissa. Onnellisistakin hetkistä kuultaa läpi alakuloisuus, epävarmuus ja kaipuu jonnekin. Yhdysvaltalainen Plath asui Englannissa aviomiehensä Ted Hughesin kanssa, eikä mitä ilmeisimmin koskaan sopeutunut sinne täysin. Jos Plathin synkkyyden syytä haluaa spekuloida, niin sen syyn voi kiteyttää sanaan kaipuu. Monet runoista käsittelevät kuolleen isän ikävöintiä ja kaipuuta Amerikkaan.

"Olin kymmenen kun sinut haudattiin.
Kaksikymppisenä yritin kuolla
ja päästä taas, taas, taas sinun luoksesi."
runosta Isi

Luin tämän kanssa yhtä aikaa myös Ted Hughesin runokokoelman Syntymäpäiväkirjeitä, joka koostuu Hughesin Plathille kirjoittamista runomuotoisista kirjeistä. Teos vain korostaa tunnelmia, jotka välittyvät Arielista. Jotkut runot ovat hetkien kuvauksia tai tunnelmapaloja, jotkut pureutuvat syvemmälle Plathin psyykeen kiemuroihin. Syntymäpäiväkirjeistä jäi kuva ottamatta, kun niin innokkaasti olin palauttamassa viimeisiä Tampereen kirjastonkirjojani ennen lähtöä. :D
Minua Hughesin kirjeet puhuttelivat enemmänkin, mutta Ariel jäi kaikessa kummallisuudessaan ja ankeudessaan etäisemmäksi. Plathin runot olivat erittäin abstrakteja, Hughes kirjeet helpommin lähestyttäviä. Kyllä Arielista kuitenkin muutama runo jäi vahvasti mieleen. Näitä oli myös äärimmäisen mielenkiintoista lukea yhtä aikaa, sillä runoissa oli hirvittävästi yhteneväisyyksiä, samoja kielikuvia, esineitä ja hetkiä. Kerta kaikkiaan lumoavaa oli myös se, miten tarkkanäköisiä havaintoja Hughes oli tehnyt vaimostaan, miten syvälle tämän pään sisälle Hughes oli päässyt. Miten hyvin ihminen voikaan toisen tuntea.

Siihen aikaan
en ollut ymmärtänyt
miten päässäsi edestakaisin riehuva kuolema
halusi laskeutua jonnekin
ja taas jonnekin, ja miten sinun täytyi pitää se liikkeessä,
ja miten sinun täytyi hetkittäin
lepuuttaa sitä jossakin.
(ja unohdin tietysti tarkistaa, mistä runosta tämä lainaus on...)

Kaksi lempirunoani Arielista: Haava & Kuolema ja kumpp.
Lempirunojani Syntymäpäiväkirjeistä: Metsästysmuistoja, Rugby Street 18, Kohtalo leikkii, Isis, Badlands & 59. karhu.

Kirja: Ariel
Kirjailija: Sylvia Plath
Kustantaja: Gummerus
Suomentanut: Kirsti Simonsuuri
Julkaisuvuosi: 1965
Sivuja: 87
♥♥
Kirjastosta.

Kirja: Syntymäpäiväkirjeitä (Birthday Letters)
Kirjailija: Ted Hughes
Kustantaja: Wsoy
Suomentanut: Alice Martin
Julkaisuvuosi: 1998
Sivuja: n. 240
♥♥♥
Kirjastosta.


Rouva Bovaryn lukemista odotin innolla ja arvelin, että siitä tulisi hyvä lukukokemus. Ei tullut! Pystyin lukiessani keskittymään ainoastaan Emma Bovaryn epämiellyttävyyteen ja itsekkyyteen. Oikeasti, mikä nainen. Rouva Bovary kertoo siis lääkärin vaimosta Emma Bovarysta, joka ei ole koskaan ikinä tyytyväinen mihinkään. Emmalla on epärealistiset odotukset elämästään, ja jännitystä ja draamaa tavoitellessaan hän muun muassa sortuu aviorikoksiin eri miesten kanssa.

Emma olisi toivonut rakastajansa käyttäytyvän vakavammin, dramaattisemminkin joskus, kuten silloin kun hän kuvitteli kuulevansa askeleita lehtikujalta.

Mitä lähempänä asiat ylipäätään olivat, sitä enemmän Emma niitä vieroi. Kaikki mikä häntä suoraan ympäröi, pitkästyttävä maisema, typerät pikkuporvarit, elämän keskinkertaisuus, tuntui olevan maailmassa poikkeus, kummaa sattumaa, johon hän oli juuttunut, kun taas ulkopuolella levittäytyi silmänkantamattomiin valtava onnen ja intohimon maa.

Kyllä, nainen saa ja hänen pitää unelmoida. Naisellakin on oikeus odottaa elämältään onnea. Kyllähän Rouva Bovarya voisi ehkä ajatella edistyksellisenä kirjana, joka kuvaa itsenäistä naista ottamassa elämänsä ohjia omiin käsiinsä. Mutta Emma Bovary ei todellakaan ole mikään itsenäisen ja vahvan naisen ruumiillistuma. Hän on ennemminkin onnenonkija ja miehistä riippuvainen.

Bovary saattaisi todellakin onnistua; Emmalla ei ollut mitään syytä epäillä miehensä taitoja, ja millaista tyydytystä tuottaisikaan, jos hän saisi Charlesin taivutelluksi yritykseen, josta karttuisi mainetta ja kunniaa.

Eikö miehen päinvastoin olisi pitänyt tietää kaikki, hallita monenlaisia taitoja, perehdyttää vaimonsa intohimon voimaan, elämän hienouksiin, kaikkiin saloihin? Mutta tämä ei opettanut mitään, ei osannut mitään, ei toivonut mitään. Charles luuli hänen olevan onnellinen, ja hän kantoi kaunaa miehen vakaasta tyyneydestä, rauhallisesta jähmeydestä, jopa onnestakin jonka hän tälle soi.

Kirja: Rouva Bovary (Madame Bovary)
Kirjailija: Gustave Flaubert
Kustantaja: Wsoy
Suomentanut: Anna-Maija Viitanen
Julkaisuvuosi: 1857
Sivuja: 364
♥♥
Kirjastosta.


Ja vielä lopuksi näytelmiä! Luin kaikki Anton Tsehovin suurimmat näytelmät yksistä kansista, ja ihastuin niihin täysillä. Kirjan takakannessa puhutaan viipyilevästä tsehovilaisesta tunnelmasta, joka on täysin omanlaisensa. Minut se vetäisi ainakin täydellä teholla mukaansa. Kaikki näytelmät ovat hirveän monipuolisia: niissä on aina mukana rakkaus- ja kehitystarina, ihmisyyden ja muiden elämän suurien kysymysten pohdintaa. Näytelmät ovat oikeastaan vain kuvauksia ihmisten elämästä ja niiden tärkeistä käänteistä, mutta tietynlainen oivaltavuus niissä koukuttaa. Myös henkilöt ovat mainioita, ja Tsehov piirtää heistä taitavasti dialogin kautta kerrassaan loistavan ja selväpiirteisen kuvan.
Tsehovista tuli hetkessä yksi suosikeistani. Jossain vaiheessa haluan lukea hänen novellejaan.

Lopuksi Kolme sisarta -näytelmästä Tusenbachin erinomainen lausahdus, joka kiteyttää niin mennyttä aikaa, nykyisyyttä kuin ihmisyyden ja elämän luonnettakin. Jotkut asiat ovat ajattomia:
No. Meidän jälkeemme lennetään ilmapalloilla, muutetaan takkien kuosia, keksitään ehkä kuudes aisti ja kehitetään sitä, mutta elämä on yhä sitä mitä on: vaikeaa, salaisuuksien täyttämää ja onnellista elämää. Tuhannenkin vuoden kuluttua ihminen huokailee aina vain: "ah, raskasta on elämä!" - ja kuitenkin pelkää niinkuin nyt eikä tahdo kuolla.

Kirja: Tsehovin neljä näytelmää: Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta, Kirsikkatarha (Tsaika, Djadja Vanja, Tri sestry, Visnjovyi sad)
Kirjailija: Anton Tsehov
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Martti Anhava
Julkaisuvuodet: 1896, 1899, 1901, 1904
Sivuja: 332
♥♥♥♥
Tätini kirjahyllystä, hehe!

Hatunnosto sinulle, joka jaksoit lukea tänne asti.

18 toukokuuta 2014

Vladimir Nabokov: Lolita


Täytyy aloittaa tämä postaus erittäin negatiivisesti ja päivitellä sitä, kuinka ruman kuvan olenkin onnistunut ottamaan tästä kauniista Lolitan painoksesta. Herttileijaa! No, kahdelta yöllä ei ehkä synny ihan sitä parhainta jälkeä...

Kirjallisuuden kurssini tentti on nyt onnellisesti ohitse, ja voin lakata puhumasta siitä. Tenttikirjallisuuden paljous ja muidenkin koulujuttujen järkyttävä kasaantuminen tänne toukokuun loppuun ovat kuitenkin aiheuttaneet blogattavien kirjojen runsaudenpulan, koska olen lukenut raivokkaasti, mutta kirjoittamiseen ei ole jäänyt aikaa. Tätä en olisi ihan heti arvannut! Saatte siis nauttia - tai kärsiä - länsimaisista klassikoista vielä jonkin aikaa.

Klassikoista on jotenkin vaikeaa kirjoittaa, koska niin monet ovat lukeneet nämä kirjat, tai ainakin tuntevat tarinat jotenkuten, mutta yritetääs. Lolita on kertomus Euroopasta Yhdysvaltoihin muuttaneesta kirjallisuuden professorista Humbert Humbertista, joka mieltyy 12-vuotiaaseen Dolores Hazeen, jota nimittää itsekseen Lolitaksi. Doloreksesta tulee Humbertille pakkomielle, jopa niin pahasti, että hän menee naimisiin tytön epämiellyttävän äidin kanssa vain ollakseen lähellä Lolitaansa. Kun Humbertista tulee Lolitan isäpuoli ja huoltaja, hän aloittaa tytön kanssa seksuaalisen suhteen. Kaksikko ajaa autolla ympäri Yhdysvaltoja, asettuu hetkeksi Beardsleyn pikkukaupunkiin ja lähtee myöhemmin uudelleen tien päälle.

Lolita on todella kammottava kirja. Kaikkien tapahtumien yllä leijuu synkkä, ahdistava ja painostava tunnelma. Henkilöhahmot ovat vähän ja pikkuisen enemmänkin vinksahtaneita, eivätkä hyvällä tavalla. Humbert on pedofiili, joka kutsuu viehättäviä pikkutyttöjä nymfeteiksi ja ikään kuin vierittää kiintymystään lapsiin pienten tyttöjen syyksi: he ovat tavallaan yliluonnollisia olentoja, jotka houkuttelevat vastustamattomasti aikuisia miehiä luokseen. Eikä Lolitallakaan ole ihan kaikki muumit laaksossa. Hän vaikuttaa aivan tavalliselta, hieman itsepäiseltä ja voimakastahtoiselta tytöltä, josta kuitenkin paljastuu kummallisia, viekkaita ja ilkeämielisiäkin puolia. Lolitan hermoheikko äiti on ainakin osasyy tytön käytökseen.

Lolita on raskas kirja, ei pelkästään teemansa ja tapahtumiensa vuoksi, vaan myös kieleltään. Humbert Humbert kertoo tarinaansa vankilasta, joten hänellä on sille aikaa. Vähän liikaakin. Kirjassa on piiiiitkiä kappaleita ja hirveästi kuvailua, joka ei useinkaan ole kovin tajunnanräjäyttävää. Missään välissä ei oikein ehdi hengähtää, ja minulle tuli monta kertaa puutunut olo. Monet asiat luin monta kertaa, olisin kaivannut Humbertin uusia ajatuksia ja puolia, enkä samojen mietteiden, selittelyjen ja motiivien toistoa. Välillä kirja onnistuu puistattamaan oikein kunnolla, Nabokov ei nimittäin juurikaan ole arastellut Humbertin ja Lolitan seksisuhteen tai Humbertin pakkomielteisen suhtautumisen kuvausta. Hyrrh!

Teos on epäilemättä ansainnut klassikon leimansa. Se puhuu avoimesti vaietusta aiheesta, ja esittää siitä erilaisen näkökulman: koska Humbert kertoo itse tarinansa, kukaan ei ole tuomitsemassa häntä tai hänen tekojaan. Sen vuoksi kirja onnistuukin puhuttelemaan ja puistattamaan - se sukeltaa suoraan pedofiilin ajatuksiin ja siihen, miten hän perustelee tekojaan. Suosittelen, vaikka välillä teksti saattaa tuntua puisevalta.

Kirja: Lolita
Kirjailija: Vladimir Nabokov
Kustantaja: Gummerus
Suomentanut: Eila Pennanen ja Juhani Jaskari
Julkaisuvuosi: 1955
Sivuja: 384
♥♥
Kirjastosta.

11 toukokuuta 2014

Kaksi klassikkonäytelmää


Viettäkäämme jälleen hetki klassikkojen kanssa. Nämäkin kaksi kirjaa luin siihen kuuluisaan kirjallisuuden tenttiini. Säästän pidemmät, ja toivottavasti hieman syvällisemmät, jaarittelut itse tenttiin, mutta eiköhän näistä jotain sanottavaa irtoa.

Nukkekoti on 1800-luvun loppupuolella ilmestynyt perhedraama, joka kritisoi avioliittonormeja ja naisen asemaa. Päällisin puolin Nora ja Torvald Helmerin elämä on idyllistä - lapset leikkivät hoitajan kanssa ulkona, Nora pitää huushollin kunnossa ja Torvald tuo leivän pöytään. Nora on kuitenkin astunut oman toiminta-alueensa ulkopuolelle ja ottanut itsenäisesti lainaa hyvästä syystä. Noran salaisuus uhkaa paljastua, mikä luo jännitteitä avioparin välille.

Moni on varmaan lukenut Nukkekodin ja tietää sen juonen lopun ylläriä myöten, mutta en kuitenkaan paljasta loppua tässä. Ibsen kuvaa Nukkekodissa mainiosti avioparin välistä suhdetta ja ajatusmaailmojen eroa sekä avioliiton tiukkoja normeja. Dialogi on eläväistä ja pitää otteessaan, mutta yksikään henkilöistä ei oikein päässyt ravistelemaan minua. Tsemppasin Noraa, mutta toisaalta hänen hetkittäinen turhamaisuutensa ja tietämättömyytensä kismitti. Torvald sen sijaan on taitavasti rakennettu, epämiellyttävä hahmo. Teoksen takakannessa todetaan, että "Torvald tarkkailee, opettaa ja välillä toruu hyväntahtoisesti." Minusta miehessä ei ollut mitään hyväntahtoista, pikemminkin paljon piilovittuilevaa.

Nukkekoti on todella hyvä näytelmä, joka kertoo paljon yksinkertaisella tarinalla. Se puhuu naisen asemasta ja tasa-arvosta sekä perheen että yhteiskunnan tasolla.

Kirja: Nukkekoti (Et Dukkehjem)
Kirjailija: Henrik Ibsen
Kustantaja: Wsoy
Suomentanut: Eino Palola
Julkaisuvuosi: 1879
Sivuja: 123
♥♥♥♥
Kirjastosta.


Molièren huvinäytelmä Saituri on puolestaan satiirinen kertomus Harpagonista, joka ajattelee aina rahaa. Minun yksi aiempi kosketukseni Saituriin tapahtui äidinikielen ylioppilaskirjoituksissa tekstitaidon kokeessa, jossa yhtenä tehtävänä oli analysoida Harpagonin ja tämän pojan palvelijan La Flèchen suhdetta.

Saituri on todella hauska näytelmä, jonka haluaisin joskus nähdä lavalla. Se irvailee osuvasti ihmisen ahneudelle ja ikuiselle tyytymättömyydelle, mutta pyörittää samalla herkullisen kutkuttavaa kolmiodraamaa Harpagonin, tämän pojan Clèanten ja kauniin Marianen välillä. Kirjassa on myös toinen, pienempään osaan jäävä kolmiodraama. Joka tapauksessa dramatiikkaa ja huumoria rakkaudesta revitään kerrakseen.

Lempihenkilöni ovat kyllä ehdottomasti Harpagon ja La Flèche, ehkä aikaisemman tuttavuutemme vuoksi, tai muuten vain. Näiden kahden välinen kommunikaatio ja kujeilu on ehkäpä Saiturin hauskinta antia.

Kirja: Saituri (L'avare)
Kirjailija: Molière
Kustantaja: Wsoy
Suomentanut: Lauri Hirvensalo
Julkaisuvuosi: 1668
Sivuja: 134
♥♥♥♥
Kirjastosta.


Olipas muuten virkistävää lukea todella pitkästä aikaa näytelmiä! Ne ovat nopealukuisia, mutta pistävät silti ajattelemaan, ja dialogi on ihan erilaista kuin proosatekstissä.

10 toukokuuta 2014

Yllätyksiä 1600- ja 1700-luvuilta


Kerroin aiemmin, että suoritan luku-urakkaa länsimaisen kirjallisuushistorian johdantokurssin tenttiin. Tällaiset koulujutut ovat aina siitä kivoja, että niiden vuoksi tulee tartuttua teoksiin, joita ei muuten varmastikaan lukisi. Ja usein ne pääsevät positiivisesti yllättämään!

Kurssin kirjalistan parhaimmistoa ovat nimittäin olleet 1500-1700-lukujen kaunokirjalliset teokset. Voltairen hillitön Candide-satiiri nauratti minua IHAN OIKEASTI ääneen Tampere-Oulu junamatkalla. Voltaire pilkkaa säälimättömästi kaikkia aikansa ilmiöitä, muiden muassa seikkailua, sankaruutta, rakkaus- ja perhesuhteita, filosofiaa ja oppineisuutta. Kirjassa Candide-nuorukainen karkotetaan korkea-arvoisesta linnasta, ja hän joutuu mitä hulluimpiin seikkailuihin ja koetuksiin välillä yksin, välillä opettajansa tohtori Panglossin ja välillä satunnaisten matkalla tapaamiensa kulkureiden kanssa.

Kirjasta voi bongata koko ajan läsnä olevan viiltävän satiirin lisäksi hyppysellisen maagisuutta ja fantasiaa, traagista rakkautta ja yhteiskuntakritiikkiä. Ja vaikka Candide onkin läpikotaisin satiirinen kirja, mielestäni se kertoo jotain myös siitä, että positiivisella ja optimistisella elämänasenteella voi selvitä ties millaisista koettelemuksista. Ja kaikki tämä hienous mahtuu 135:een sivuun!

Kirja: Candide
Kirjailija: Voltaire
Kustantaja: Tammi
Suomentanut: J.A. Hollo
Julkaisuvuosi: 1759
Sivuja: 135
♥♥♥♥
Kirjastosta.


Toinen kiva kirjayllätys oli Madame de La Fayetten Clèvesin ruhtinatar, joka on ilmestynyt 1600-luvulla. Kirja oli ilmestyessään välitön hitti, suorastaan bestseller, jos näin voi sanoa. :D Ymmärrän kyllä, miksi näin oli, vaikka tämä kirja onkin täynnä kaikkea, mitä Voltaire Candidessaan pilkkaa. La Fayette kuvaa kutkuttavasti hovin sisäisiä suhteita, juonittelua ja draamaa. Pääosassa tarinassa on kuitenkin Clèvesin ruhtinattaren avioliitto, joka perustuu yksipuoliselle rakkaudelle. Ruhtinatar rakastuu lähes heti avioitumisen jälkeen Nemoursin herttuaan, ja ajautuu rakkautensa vuoksi tuohon aikaan melko vallankumouksellisiin tekoihin.

Clèvesin ruhtinatar on tietenkin täynnä asioita, jotka ovat nykypäivänä huvittavia. Naisten heikkous, itsenäisyyden puute ja rakkauselämän käytännöt ottavat hermoon, mutta ovat myös kiinnostavia. Menneiden vuosisatojen kirjallisuudessa on parasta juuri se aivan erilainen, vähän mystinen, tahattoman huvittava ja kutkuttavan jännittävä maailma, johon kirjan miljöö, henkilöt ja kieli lukijan kuljettavat. Lisäksi niistä huomaa aina, että ihminen ja ihmisten väliset suhteet ovat oikeasti loppujen lopuksi muuttuneet aika vähän. Totta kai etiketti ja moraalisäännöt ovat kehittyneet huimasti, mutta aivan samalla tavoin ihmiset ovat aina löytäneet sielunkumppaneita, pettäneet toisiaan, loukkanneet tovereidensa tunteita, olleet itsekkäitä, juoruilleet ja miettineet, mitä muut ajattelevat. Se on jollakin tavalla aika lohdullista.

Aion etsiä myöhemmin käsiini muitakin La Fayetten kirjoja, sen verran hyvä kokemus Clèvesin ruhtinatar oli!

Kirja: Clèvesin ruhtinatar (La Princesse de Clèves)
Kirjailija: Madame de La Fayette
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Annikki Suni
Julkaisuvuosi: 1678
Sivuja: 252
♥♥♥♥
Kirjastosta.

Ainiin, täytyy nostaa hattua näiden kirjojen suomentajille! Kieli on niin upeaa, ja varmasti hankalasti käännettävää.

07 toukokuuta 2014

Maailman kaunein kirja, tai ainakin melkein



Onneksi menin tänään Akateemiseen kirjakauppaan! Tai siis onneksi ystäväni halusi mennä sinne. Tällainen ihastuttava ilmestys nimittäin tuli vastaan.

Kyseessä on uusi, MAAILMAN KAUNEIN, painos Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Tämä on myös uusi suomennos, joihin suhtaudun aina vähän skeptisesti. Toisaalta uusi suomentaja on Kersti Juva, joten eiköhän jälki ole aikas hyvää.


Ylpeys ja ennakkoluulo on - tiedetään, ehkä vähän kliseisesti - yksi lempikirjojani, mutta siltikään se ei ole vielä löytänyt tietään kirjahyllyyni. No nytpä on, ja vielä harvinaisen ihanassa muodossa! Kun tulin tänään kotiin, pitelin kirjaa vain käsissäni ja tuijotin sitä. Onhan se ehkä vähän yliromanttinen ja erittäin vaaleanpunainen, mutta ei haittaa! Erityisesti tuo niska on upea.


Pisteenä iin päälle maksoin kirjasta ainoastaan 7,90 euroa! Miettikääpä sitä! Kirjan alkuperäinen hinta oli 29,90 euroa (tai 22,90...), mutta se oli erikoistarjouksessa 9,90 euron hintaan. Kun sitten menin kassalle, kanta-asiakaskortin heiluttelun jälkeen kassakoneeseen paukahti lukema 7,90. Maailman parasta. Onnistunein ostokseni aikoihin.


Voi pojat, kuinka pienet asiat joskus tekevätkään niin onnelliseksi!

05 toukokuuta 2014

Hey, I put some new shoes on / And suddenly everything is right / I said, hey, I put some new shoes on and everybody's smiling

Minulla ei valitettavasti ole uusia kenkiä, mutta Paolo Nutinilla on aina, ja sen takia minua tänään hymyilyttää. Siitäkin huolimatta, että jätin kirjallisuuden tenttiin niin naurettavat vastaukset, että luennoitsija elää taatusti 10 vuotta pidempään.

Antakaa Paolon piristää! These Streets -albumilla on muutenkin hyvä gruuvi ja herkkää fiilistelyä, suosittelen.


04 toukokuuta 2014

Sofi Oksanen: Baby Jane


Minusta on aika mielenkiintoista lukea kirjailijan tuotantoa "väärässä" järjestyksessä. Silloin katselee kirjoja ihan erilaisten lasien läpi. Veikkaan, että Finlandia-voittaja Puhdistus on ollut monelle ensimmäinen kosketus Oksasen kirjoihin, ja niin se oli minullekin. Puhdistuksen jälkeen luin esikoisromaanin Stalinin lehmät, ja nyt vastikään Oksasen toisen teoksen Baby Jane.

Ellen olisi lukenut Puhdistusta ensin, olisin varmaankin pitänyt sekä Stalinin lehmiä että Baby Janea aivan upeina kirjoina. Hyviä kirjoja ne ovatkin, mutta Puhdistus on kaikessa kypsyydessään ja ravistelevuudessaan niin upea teos, että Oksasen aiempi tuotanto jää sen varjoon. Minulle jäi Baby Janesta pikkuisen keskeneräinen ja etäinen fiilis, vaikka se käsitteleekin tärkeitä asioita ja on kaiken kaikkiaan onnistunut kirja.

Baby Jane kertoo Pikistä, joka on oman mielensä vanki. Pikillä on paniikkihäiriö, eikä hän ole vuosiin astunut päiväsaikaan ulos asunnostaan. Pikin entinen tyttöystävä Bossa huolehtii kauppareissuista, pyykeistä ja lääkkeistä, eikä Pikillä ole juurikaan valtaa omassa elämässään. Pikin kumppanillakaan, kirjan kertojalla, jonka nimeä on ainakaan huomannut mainittavan kertaakaan, ei ole ihan kaikki kunnossa. Hän tarvitsee jatkuvasti hyväksyntää ja huomiota, ja hän on riippuvainen Pikistä ja mustasukkainen Bossalle. Kertojalla on masentuneita ja maanisia vaiheita elämässään.

Piki poistuu kotoaan ainoastaan öisin bilettämään rajusti 1990-luvun Helsingin homo- ja lesbopiireihin. Alkoholi pyörittää Pikin elämää päivisinkin, mikä riipii kirjan kertojaa sisältä. Miltä tuntuu seurustella ihmisen kanssa, joka on aina humalassa? Ihmisen kanssa, jonka täytyy olla humalassa, jotta selviää päivästä toiseen.

Baby Janessa on synkkä fiilis läpi kirjan, mitä aihepiirien perusteella voi odottaakin, mutta Oksasen teksti on silti niin herkän polveilevaa ja rauhallisen soljuvaa. On niin hienoa, että näinkin kaunis teksti voi saada aikaan painostavan, raskaan ja synkän tunnelman. Uskomattoman kaunista kieltä olen aina ihaillut Sofi Oksasen kirjoissa, ja sitä riittää Baby Janessakin.

Kirja: Baby Jane
Kirjailija: Sofi Oksanen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2005
Sivuja: 220
♥♥♥
Kirjastosta.

03 toukokuuta 2014

Salla Simukka: Jäljellä / Toisaalla

Blogihiljaisuus on ohitse! Olen viimeisten kahden viikon aikana ehtinyt Ouluun, Helsinkiin ja Tampereelle, tehnyt töitä ja viettänyt vappua. Ensimmäinen opiskelijavappuni oli erittäin onnistunut, mutta epäkuvauksellinen. Julkaisukelpoista kuvamateriaalia on vähän, joten siirtykäämme vain suosiolla kirjojen pariin!


Luin jo pari viikkoa sitten Salla Simukan kirjaparin, jonka ensimmäinen osa on Jäljellä ja toinen osa Toisaalla. Ensinnäkin kirjojen julkaisutapa on hauska, sillä nämä kaksi kirjaa ovat yhdessä niteessä. En tiedä, onko tämä yleistäkin, mutta minä en ole koskaan aiemmin törmännyt tällä tavalla yhdessä julkaistuun kirjapariin. Lukisin mielelläni enemmänkin kirjoja pareittain!

Jäljellä ja Toisaalla muodostavat näppärän dystopiaparin. Kirjan päähenkilö Emmi ei ole vieläkään löytänyt lahjakkuusaluettaan ja päässyt kokemaan yhteenkuuluvuuden tunnetta oman ryhmänsä kanssa. 15-vuotiasta potentiaalia pidetään kummajaisena, ja Emmi tuntee olevansa hyljeksitty ihmettelyn kohde sekä koulussa että kotonaan. Emmi päättää karata kotoaan tunteakseen hetken aikaa itsensä arvokkaaksi, mutta kun hän herää piileskelypaikastaan, maailma on tyhjentynyt. Missään ei ole ihmisiä. Tampereen kadut ovat autiot, ja kotitalo on hylätty. Vai onko sittenkään?


Sarjan toisesta osasta en voi kertoa paljonkaan paljastamatta liikaa ensimmäisestä kirjasta. Samuel Järvi on 18-vuotias nörtti, joka saa työtarjouksen, josta on mahdoton kieltäytyä. Samuelin omatunto alkaa kuitenkin nopeasti kolkuttaa, ja tunteet saavat liikaa jalansijaa Samuelin työssä.
Toisaalla ei jatka suoraan Emmin tarinaa, mikä on loistava juttu, vaan sukeltaa Jäljellä-kirjan tarinaan toisesta näkökulmasta. Lukijalle selviää melkein heti, mitä Emmille oikeastaan tapahtui, mutta syyt ja taustat kuoriutuvat esiin hitaammin. Ja sehän on aina mielenkiintoisempaa: vastaus kysymykseen miksi.

Olen aina pitänyt Salla Simukan nuortenkirjoista. Simukka käsittelee suuria ja vaikeitakin teemoja helposti lähestyttävällä tavalla ja sopivalla vakavuudella. Hänen kirjoissaan ovat saaneet osansa niin yksinäisyys, homoseksuaalisuus, erilaisuus, ulkopuolisuus kuin uskontokin. Lisäksi Simukka rakentaa miellyttäviä henkilöhahmoja, joita ei voi kuin tsempata. Tämän kirjaparin jälkeen olen lukenut kaikki muut Simukan kirjat paitsi Lumikki-trilogian, jonka kimppuun täytynee hyökätä mahdollisimman pian.

Tämäkin kirjapari on taattua Simukkaa: vaivattomasti eteenpäin soljuvaa nuortenkirjallisuutta, johon on helppo samaistua. En liene enää nuortenkirjojen kohderyhmää, mutta minuun tämä nuorille suunnattu dystopia osui ja upposi. Kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen, enkä lainkaan ihmettelisi, jos Simukka olisi osunut ihan nappiin tämän "ennustuksensa" kanssa.

En ole lukenut paljonkaan dystopioita, koska ne eivät koskaan ole kiehtoneet minua. Vuoden sisällä olen kuitenkin ihastunut sekä tähän Simukan visioon tulevaisuuden maailmasta että Johanna Sinisalon Auringon ydin -dystopiaan. Dystopiat ovat ehkä hiljalleen voittamassa minua puolelleen, enkä enää pelkää kiinnostua niistä. :D Ainakin Veronica Rothin Outolintu vaikuttaa tutustumisen arvoiselta.

Kirjat: Jäljellä / Toisaalla
Kirjailija: Salla Simukka
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 222 / 233
♥♥♥
Omasta hyllystä.