Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa

Saavuin lauantain vastaisena yönä Ouluun pikavisiitille, ja heti löytyi taas hauska ja nopealukuinen kirja äidin kirjastonkirjapinosta. Kyseessä on Jen Campbellin Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa, jonka parissa lukija pääsee seuraamaan erittäin uskomattomilta tuntuvia kohtaamisia kirjakauppiaiden ja asiakkaiden välillä. Suurin osa kohtauksista on peräisin The Edinburgh Bookshopista ja Ripping Yarns -antikvariaatista, mutta kirjan lopussa on myös muiden kirjakauppiaiden kokemuksia.

Kirja on hauska, mutta tietyssä mielessä myös todella huolestuttava. Parin kohtauksen kohdalla melkein menetin uskoni ihmisiin ja lähestulkoon suutuin joidenkin ihmisten idioottimaisuudelle, ei pelkästään asiakkaana, vaan muutenkin. :D Kyllä tuntui uskomattomalta, että nämä ovat tositapahtumia... Suurin osa näistä asiakkaiden ja kauppiaiden välisistä keskusteluista tuotti kuitenkin silkkaa hupia. Bongasin myös pari superloistavaa Harry Potter -viittausta. En laita tähän mitään huippuhyvää lainausta, jotta saatte itse nauraa kaikista huvittavimmille tapauksille.

ASIAKAS (pidellen Jamie Oliverin keittokirjaa): Haittaisiko teitä, jos ottaisin tästä reseptistä valokopion?

KAUPPIAS: Kyllä haittaisi.

Goodreads osasi informoida minua, että Campbell on kerännyt toisenkin kirjan kirjakauppojen kummallisista tapahtumista, joten pitänee etsiä sekin käsiini!

Kirja: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa (Weird Things Customers Say in Bookshops)

Kirjailija: Jen Campbell

Kustantaja: Nemo

Suomentanut: Aino Partanen

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 114

♥♥♥♥

Äidin kirjastolaina.

Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen: Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa

Noniin, koneeni on selvinnyt täysissä voimissa ja hyvin toimivana takaisin hellään huomaani (JEE!), joten on aika aktivoitua blogin puolella. Käväisin pari viikkoa sitten Oulussa, jossa löysin olohuoneen sohvapöydältä tämän Lumiomena-blogin Katjan ja Amman lukuhetki -blogin Aino-Marian ihanan opuksen. Äitini on kirjastonhoitaja, joten kotonamme on aina uutuuskirjoja. Se on yksi miljoonista plussista äidin työssä. Silloin, kun asuin vielä kotona, esimerkiksi koulutöihin tarvittavien kirjojen hankkiminen helpottui huomattavasti.

Nautiskelin Linnasta humisevalle harjulle -kirjan terassillamme auringosta nauttien. Se taisi itse asiassa olla viimeisin hellepäivä tänä kesänä. Koska luin kirjan jo vähän aikaa sitten, en tietenkään enää muista kaikkia ajatuksiani, joista suunnittelin kirjoittavani, mutta kyllä tästä silti sanottavaa löytyy.

Kirja, jossa kirjoitetaan "vain" kirjoista, saattaa kuulostaa jonkun korvaan tylsältä, mutta voi, mikä ihana lukukokemus tämä olikaan! Katjan ja Amman teksti soljuu vaivattomasti eteenpäin. Kirjoittajat ovat löytäneet kirjoista juuri ne asiat, jotka niistä kannattaakin kertoa. Juonipaljastuksia on jonkin verran, joten jos suhtaudut niihin ehdottoman kielteisesti, tämä kirja saattaa olla vaaravyöhykkeelläsi. Minä olen siinä mielessä omituinen, että suhtautumiseni spoilereihin on aika huoleton. Minua ei haittaa, jos saan tietää melko tärkeänkin yksityiskohdan kirjan, elokuvan tai tv-sarjan juonesta, koska en kuitenkaan tiedä, millaisten tapahtumien kautta tilanteeseen on päädytty. Järkyttävä paljastus: tiesin viimeisestä Harry Potterista todella paljon asioita ennen, kuin olin lukenut kirjasta sivuakaan.

Kaikkien aikojen parhaan kirjan metsästyksestä syntyi ilahduttavan monipuolinen lista, jota oli ilo käydä läpi tämän teoksen kautta. Täytyy sanoa, että olin hitusen yllättynyt siitä, kuinka paljon oikeita klassikoiden klassikoita listalle oli loppujen lopuksi päätynyt. Ainakin oma kokemukseni monien klassikoiden kohdalla on ollut se, että tarina on hyvä ja ilman muuta kertomisen arvoinen, mutta sen lukeminen on usein hidasta eikä erityisen nautinnollista. Tämä ei tietenkään koske kaikkia klassikoita, ja kuten Katja ja Ammakin kirjassaan toteavat, jokaisella lukijalla on omat suosikkinsa, mieltymyksensä ja kriteerinsä. Kaikkien aikojen parasta kirjaa ei oikeasti voi koskaan löytää, mutta tällaisia listoja on silti hauska luoda, pyöritellä, ja miettiä, mitä ne kertovat lukijoista ja ajan hengestä. Ja tokihan listalle pääsi myös paljon muita kuin tiiliskiviklassikoita. Silti tämäkin kirja todistaa taas vähäsen sitä, että klassikot ovat klassikkoja syystä. Niitä arvostetaan, ja niiden katsotaan kertovan jotain ajastaan. Ne ovat pieni pala historiaa, jonka on tärkeä säilyä. Joskus se, mitä kirjat edustavat, on tärkeämpää kuin se, kuinka nautinnollista tai viihdyttävää niiden lukeminen on.

Minä olen lukenut listan 50 kirjasta vain(?) 14. Toivon mukaan jossain vaiheessa elämääni olen lukenut ne kaikki. Katjan ja Amman kuvausten perusteella ainakin melkein jokainen näistä 50:stä teoksesta pääsee kirjalistalleni. Suosittelen lämpimästi Linnasta humisevalle harjulle -teosta, viihdyin sen seurassa erinomaisesti. Arvostin erityisesti sitä, että kirjojen lisäksi myös kirjailijoita oli esitelty lyhyesti tai vähän pidemminkin. Sain uutta tietoa monesta kirjailijasta tai kirjan syntytavasta. Kiitos, Katja ja Amma! Upeaa työtä.

Kirja: Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa

Kirjailijat: Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen

Kustantaja: Avain

Julkaisuvuosi: 2014

Sivuja: 260

♥♥♥♥

Anastettu päiväksi äitini kirjakasasta.

Kirjabingosta raksittuu ruutu Tänä vuonna julkaistu.

Hellurei Helsingistä ja klassikkokooste

Helteinen tervehdys Helsingistä! Olen taas itse asiassa hieman myöhässä, koska helteet ovat ainakin toistaiseksi ohitse, ja huomenna, viikon ainoana vapaapäivänäni, sataa ja on 7 astetta lämmintä. Jes.

Siirryin viikko sitten Suomen Manchesteristä Tampereelta etelän lämpöön. Elelen Helsingissä seuraavat kolme kuukautta kesätöiden parissa, kuten viimekin kesänä. Aion tehdä hitosti töitä, mutta se ei haittaa, koska meillä on töissä ihan huippuhauskaa. Nyt jo surettaa, että työt kestävät vain kolme kuukautta, mutta en aio kuluttaa aikaa harmitteluun, vaan elää hetkessä loistotyyppien kanssa. :)

Kouluhommatkin ovat jo ohitse, eilen oli verkkokurssin lopputyön deadline. Tein koko kurssin viidessä päivässä, mistä olen oikeasti aika ylpeä. Nyt koko kesäni on täysin kouluvapaa, enkä halua ajatella MITÄÄN opiskelua. Koska nämä rästiin jääneet klassikkokirjat muistuttavat nyt vähän liikaa yliopistosta, päätin tehdä niistä (aika pitkän...) koostepostauksen. Jotain ajatuksia on kiva saada teillekin.

Sylvia Plathin runokokoelma Ariel on yhtä synkkä ja apea, kuin sen kansi antaa olettaa. Plathin elämähän ei tunnetusti ollut mitään ruusuilla tanssimista, ja se näkyy näissä runoissa. Onnellisistakin hetkistä kuultaa läpi alakuloisuus, epävarmuus ja kaipuu jonnekin. Yhdysvaltalainen Plath asui Englannissa aviomiehensä Ted Hughesin kanssa, eikä mitä ilmeisimmin koskaan sopeutunut sinne täysin. Jos Plathin synkkyyden syytä haluaa spekuloida, niin sen syyn voi kiteyttää sanaan kaipuu. Monet runoista käsittelevät kuolleen isän ikävöintiä ja kaipuuta Amerikkaan.

"Olin kymmenen kun sinut haudattiin.

Kaksikymppisenä yritin kuolla

ja päästä taas, taas, taas sinun luoksesi."

runosta Isi

Luin tämän kanssa yhtä aikaa myös Ted Hughesin runokokoelman Syntymäpäiväkirjeitä, joka koostuu Hughesin Plathille kirjoittamista runomuotoisista kirjeistä. Teos vain korostaa tunnelmia, jotka välittyvät Arielista. Jotkut runot ovat hetkien kuvauksia tai tunnelmapaloja, jotkut pureutuvat syvemmälle Plathin psyykeen kiemuroihin. Syntymäpäiväkirjeistä jäi kuva ottamatta, kun niin innokkaasti olin palauttamassa viimeisiä Tampereen kirjastonkirjojani ennen lähtöä. :D

Minua Hughesin kirjeet puhuttelivat enemmänkin, mutta Ariel jäi kaikessa kummallisuudessaan ja ankeudessaan etäisemmäksi. Plathin runot olivat erittäin abstrakteja, Hughes kirjeet helpommin lähestyttäviä. Kyllä Arielista kuitenkin muutama runo jäi vahvasti mieleen. Näitä oli myös äärimmäisen mielenkiintoista lukea yhtä aikaa, sillä runoissa oli hirvittävästi yhteneväisyyksiä, samoja kielikuvia, esineitä ja hetkiä. Kerta kaikkiaan lumoavaa oli myös se, miten tarkkanäköisiä havaintoja Hughes oli tehnyt vaimostaan, miten syvälle tämän pään sisälle Hughes oli päässyt. Miten hyvin ihminen voikaan toisen tuntea.

Siihen aikaan

en ollut ymmärtänyt

miten päässäsi edestakaisin riehuva kuolema

halusi laskeutua jonnekin

ja taas jonnekin, ja miten sinun täytyi pitää se liikkeessä,

ja miten sinun täytyi hetkittäin

lepuuttaa sitä jossakin.

(ja unohdin tietysti tarkistaa, mistä runosta tämä lainaus on...)

Kaksi lempirunoani Arielista: Haava & Kuolema ja kumpp.

Lempirunojani Syntymäpäiväkirjeistä: Metsästysmuistoja, Rugby Street 18, Kohtalo leikkii, Isis, Badlands & 59. karhu.

Kirja: Ariel

Kirjailija: Sylvia Plath

Kustantaja: Gummerus

Suomentanut: Kirsti Simonsuuri

Julkaisuvuosi: 1965

Sivuja: 87

♥♥

Kirjastosta.

Kirja: Syntymäpäiväkirjeitä (Birthday Letters)

Kirjailija: Ted Hughes

Kustantaja: Wsoy

Suomentanut: Alice Martin

Julkaisuvuosi: 1998

Sivuja: n. 240

♥♥♥

Kirjastosta.

Rouva Bovaryn lukemista odotin innolla ja arvelin, että siitä tulisi hyvä lukukokemus. Ei tullut! Pystyin lukiessani keskittymään ainoastaan Emma Bovaryn epämiellyttävyyteen ja itsekkyyteen. Oikeasti, mikä nainen. Rouva Bovary kertoo siis lääkärin vaimosta Emma Bovarysta, joka ei ole koskaan ikinä tyytyväinen mihinkään. Emmalla on epärealistiset odotukset elämästään, ja jännitystä ja draamaa tavoitellessaan hän muun muassa sortuu aviorikoksiin eri miesten kanssa.

Emma olisi toivonut rakastajansa käyttäytyvän vakavammin, dramaattisemminkin joskus, kuten silloin kun hän kuvitteli kuulevansa askeleita lehtikujalta.

Mitä lähempänä asiat ylipäätään olivat, sitä enemmän Emma niitä vieroi. Kaikki mikä häntä suoraan ympäröi, pitkästyttävä maisema, typerät pikkuporvarit, elämän keskinkertaisuus, tuntui olevan maailmassa poikkeus, kummaa sattumaa, johon hän oli juuttunut, kun taas ulkopuolella levittäytyi silmänkantamattomiin valtava onnen ja intohimon maa.

Kyllä, nainen saa ja hänen pitää unelmoida. Naisellakin on oikeus odottaa elämältään onnea. Kyllähän Rouva Bovarya voisi ehkä ajatella edistyksellisenä kirjana, joka kuvaa itsenäistä naista ottamassa elämänsä ohjia omiin käsiinsä. Mutta Emma Bovary ei todellakaan ole mikään itsenäisen ja vahvan naisen ruumiillistuma. Hän on ennemminkin onnenonkija ja miehistä riippuvainen.

Bovary saattaisi todellakin onnistua; Emmalla ei ollut mitään syytä epäillä miehensä taitoja, ja millaista tyydytystä tuottaisikaan, jos hän saisi Charlesin taivutelluksi yritykseen, josta karttuisi mainetta ja kunniaa.

Eikö miehen päinvastoin olisi pitänyt tietää kaikki, hallita monenlaisia taitoja, perehdyttää vaimonsa intohimon voimaan, elämän hienouksiin, kaikkiin saloihin? Mutta tämä ei opettanut mitään, ei osannut mitään, ei toivonut mitään. Charles luuli hänen olevan onnellinen, ja hän kantoi kaunaa miehen vakaasta tyyneydestä, rauhallisesta jähmeydestä, jopa onnestakin jonka hän tälle soi.

Kirja: Rouva Bovary (Madame Bovary)
Kirjailija: Gustave Flaubert
Kustantaja: Wsoy
Suomentanut: Anna-Maija Viitanen
Julkaisuvuosi: 1857
Sivuja: 364
♥♥
Kirjastosta.

Ja vielä lopuksi näytelmiä! Luin kaikki Anton Tsehovin suurimmat näytelmät yksistä kansista, ja ihastuin niihin täysillä. Kirjan takakannessa puhutaan viipyilevästä tsehovilaisesta tunnelmasta, joka on täysin omanlaisensa. Minut se vetäisi ainakin täydellä teholla mukaansa. Kaikki näytelmät ovat hirveän monipuolisia: niissä on aina mukana rakkaus- ja kehitystarina, ihmisyyden ja muiden elämän suurien kysymysten pohdintaa. Näytelmät ovat oikeastaan vain kuvauksia ihmisten elämästä ja niiden tärkeistä käänteistä, mutta tietynlainen oivaltavuus niissä koukuttaa. Myös henkilöt ovat mainioita, ja Tsehov piirtää heistä taitavasti dialogin kautta kerrassaan loistavan ja selväpiirteisen kuvan.
Tsehovista tuli hetkessä yksi suosikeistani. Jossain vaiheessa haluan lukea hänen novellejaan.

Lopuksi Kolme sisarta -näytelmästä Tusenbachin erinomainen lausahdus, joka kiteyttää niin mennyttä aikaa, nykyisyyttä kuin ihmisyyden ja elämän luonnettakin. Jotkut asiat ovat ajattomia:
No. Meidän jälkeemme lennetään ilmapalloilla, muutetaan takkien kuosia, keksitään ehkä kuudes aisti ja kehitetään sitä, mutta elämä on yhä sitä mitä on: vaikeaa, salaisuuksien täyttämää ja onnellista elämää. Tuhannenkin vuoden kuluttua ihminen huokailee aina vain: "ah, raskasta on elämä!" - ja kuitenkin pelkää niinkuin nyt eikä tahdo kuolla.

Kirja: Tsehovin neljä näytelmää: Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta, Kirsikkatarha (Tsaika, Djadja Vanja, Tri sestry, Visnjovyi sad)
Kirjailija: Anton Tsehov
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Martti Anhava
Julkaisuvuodet: 1896, 1899, 1901, 1904
Sivuja: 332
♥♥♥♥
Tätini kirjahyllystä, hehe!

Hatunnosto sinulle, joka jaksoit lukea tänne asti.

Kaksi klassikkonäytelmää

Viettäkäämme jälleen hetki klassikkojen kanssa. Nämäkin kaksi kirjaa luin siihen kuuluisaan kirjallisuuden tenttiini. Säästän pidemmät, ja toivottavasti hieman syvällisemmät, jaarittelut itse tenttiin, mutta eiköhän näistä jotain sanottavaa irtoa.

Nukkekoti on 1800-luvun loppupuolella ilmestynyt perhedraama, joka kritisoi avioliittonormeja ja naisen asemaa. Päällisin puolin Nora ja Torvald Helmerin elämä on idyllistä - lapset leikkivät hoitajan kanssa ulkona, Nora pitää huushollin kunnossa ja Torvald tuo leivän pöytään. Nora on kuitenkin astunut oman toiminta-alueensa ulkopuolelle ja ottanut itsenäisesti lainaa hyvästä syystä. Noran salaisuus uhkaa paljastua, mikä luo jännitteitä avioparin välille.

Moni on varmaan lukenut Nukkekodin ja tietää sen juonen lopun ylläriä myöten, mutta en kuitenkaan paljasta loppua tässä. Ibsen kuvaa Nukkekodissa mainiosti avioparin välistä suhdetta ja ajatusmaailmojen eroa sekä avioliiton tiukkoja normeja. Dialogi on eläväistä ja pitää otteessaan, mutta yksikään henkilöistä ei oikein päässyt ravistelemaan minua. Tsemppasin Noraa, mutta toisaalta hänen hetkittäinen turhamaisuutensa ja tietämättömyytensä kismitti. Torvald sen sijaan on taitavasti rakennettu, epämiellyttävä hahmo. Teoksen takakannessa todetaan, että "Torvald tarkkailee, opettaa ja välillä toruu hyväntahtoisesti." Minusta miehessä ei ollut mitään hyväntahtoista, pikemminkin paljon piilovittuilevaa.

Nukkekoti on todella hyvä näytelmä, joka kertoo paljon yksinkertaisella tarinalla. Se puhuu naisen asemasta ja tasa-arvosta sekä perheen että yhteiskunnan tasolla.

Kirja: Nukkekoti (Et Dukkehjem)

Kirjailija: Henrik Ibsen

Kustantaja: Wsoy

Suomentanut: Eino Palola

Julkaisuvuosi: 1879

Sivuja: 123

♥♥♥♥

Kirjastosta.

Molièren huvinäytelmä Saituri on puolestaan satiirinen kertomus Harpagonista, joka ajattelee aina rahaa. Minun yksi aiempi kosketukseni Saituriin tapahtui äidinikielen ylioppilaskirjoituksissa tekstitaidon kokeessa, jossa yhtenä tehtävänä oli analysoida Harpagonin ja tämän pojan palvelijan La Flèchen suhdetta.

Saituri on todella hauska näytelmä, jonka haluaisin joskus nähdä lavalla. Se irvailee osuvasti ihmisen ahneudelle ja ikuiselle tyytymättömyydelle, mutta pyörittää samalla herkullisen kutkuttavaa kolmiodraamaa Harpagonin, tämän pojan Clèanten ja kauniin Marianen välillä. Kirjassa on myös toinen, pienempään osaan jäävä kolmiodraama. Joka tapauksessa dramatiikkaa ja huumoria rakkaudesta revitään kerrakseen.

Lempihenkilöni ovat kyllä ehdottomasti Harpagon ja La Flèche, ehkä aikaisemman tuttavuutemme vuoksi, tai muuten vain. Näiden kahden välinen kommunikaatio ja kujeilu on ehkäpä Saiturin hauskinta antia.

Kirja: Saituri (L'avare)

Kirjailija: Molière

Kustantaja: Wsoy

Suomentanut: Lauri Hirvensalo

Julkaisuvuosi: 1668

Sivuja: 134

♥♥♥♥

Kirjastosta.

Olipas muuten virkistävää lukea todella pitkästä aikaa näytelmiä! Ne ovat nopealukuisia, mutta pistävät silti ajattelemaan, ja dialogi on ihan erilaista kuin proosatekstissä.

Yllätyksiä 1600- ja 1700-luvuilta

Kerroin aiemmin, että suoritan luku-urakkaa länsimaisen kirjallisuushistorian johdantokurssin tenttiin. Tällaiset koulujutut ovat aina siitä kivoja, että niiden vuoksi tulee tartuttua teoksiin, joita ei muuten varmastikaan lukisi. Ja usein ne pääsevät positiivisesti yllättämään!

Kurssin kirjalistan parhaimmistoa ovat nimittäin olleet 1500-1700-lukujen kaunokirjalliset teokset. Voltairen hillitön Candide-satiiri nauratti minua IHAN OIKEASTI ääneen Tampere-Oulu junamatkalla. Voltaire pilkkaa säälimättömästi kaikkia aikansa ilmiöitä, muiden muassa seikkailua, sankaruutta, rakkaus- ja perhesuhteita, filosofiaa ja oppineisuutta. Kirjassa Candide-nuorukainen karkotetaan korkea-arvoisesta linnasta, ja hän joutuu mitä hulluimpiin seikkailuihin ja koetuksiin välillä yksin, välillä opettajansa tohtori Panglossin ja välillä satunnaisten matkalla tapaamiensa kulkureiden kanssa.

Kirjasta voi bongata koko ajan läsnä olevan viiltävän satiirin lisäksi hyppysellisen maagisuutta ja fantasiaa, traagista rakkautta ja yhteiskuntakritiikkiä. Ja vaikka Candide onkin läpikotaisin satiirinen kirja, mielestäni se kertoo jotain myös siitä, että positiivisella ja optimistisella elämänasenteella voi selvitä ties millaisista koettelemuksista. Ja kaikki tämä hienous mahtuu 135:een sivuun!

Kirja: Candide

Kirjailija: Voltaire

Kustantaja: Tammi

Suomentanut: J.A. Hollo

Julkaisuvuosi: 1759

Sivuja: 135

♥♥♥♥

Kirjastosta.

Toinen kiva kirjayllätys oli Madame de La Fayetten Clèvesin ruhtinatar, joka on ilmestynyt 1600-luvulla. Kirja oli ilmestyessään välitön hitti, suorastaan bestseller, jos näin voi sanoa. :D Ymmärrän kyllä, miksi näin oli, vaikka tämä kirja onkin täynnä kaikkea, mitä Voltaire Candidessaan pilkkaa. La Fayette kuvaa kutkuttavasti hovin sisäisiä suhteita, juonittelua ja draamaa. Pääosassa tarinassa on kuitenkin Clèvesin ruhtinattaren avioliitto, joka perustuu yksipuoliselle rakkaudelle. Ruhtinatar rakastuu lähes heti avioitumisen jälkeen Nemoursin herttuaan, ja ajautuu rakkautensa vuoksi tuohon aikaan melko vallankumouksellisiin tekoihin.

Clèvesin ruhtinatar on tietenkin täynnä asioita, jotka ovat nykypäivänä huvittavia. Naisten heikkous, itsenäisyyden puute ja rakkauselämän käytännöt ottavat hermoon, mutta ovat myös kiinnostavia. Menneiden vuosisatojen kirjallisuudessa on parasta juuri se aivan erilainen, vähän mystinen, tahattoman huvittava ja kutkuttavan jännittävä maailma, johon kirjan miljöö, henkilöt ja kieli lukijan kuljettavat. Lisäksi niistä huomaa aina, että ihminen ja ihmisten väliset suhteet ovat oikeasti loppujen lopuksi muuttuneet aika vähän. Totta kai etiketti ja moraalisäännöt ovat kehittyneet huimasti, mutta aivan samalla tavoin ihmiset ovat aina löytäneet sielunkumppaneita, pettäneet toisiaan, loukkanneet tovereidensa tunteita, olleet itsekkäitä, juoruilleet ja miettineet, mitä muut ajattelevat. Se on jollakin tavalla aika lohdullista.

Aion etsiä myöhemmin käsiini muitakin La Fayetten kirjoja, sen verran hyvä kokemus Clèvesin ruhtinatar oli!

Kirja: Clèvesin ruhtinatar (La Princesse de Clèves)
Kirjailija: Madame de La Fayette
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Annikki Suni
Julkaisuvuosi: 1678
Sivuja: 252
♥♥♥♥
Kirjastosta.

Ainiin, täytyy nostaa hattua näiden kirjojen suomentajille! Kieli on niin upeaa, ja varmasti hankalasti käännettävää.

Chris Cleave: Little Been tarina

"Ihmisen koko elämä piti saada mahtumaan yhdelle paperiarkille. Arkin reunassa oli musta viiva rajana, ja jos kirjoitti viivan ulkopuolelle, hakemus ei ollut pätevä. Siihen mahtui kirjoittamaan vain kaikkein surullisimmat asiat, mitä hakijalle oli tapahtunut. Sehän siinä oli pahinta. Koska jos ei voi lukea, mitä kaunista jonkun elämässä on tapahtunut, miksi sitä välittäisi hänen murheistaan?"

Little Been tarina jätti minulle ristiriitaisen olon. Toisaalta se on kaunis ja erikoinen tarina, toisaalta tyyliltään hiukkasen ärsyttävä. Tämän päivän sulattelun jälkeen päädyin kuitenkin siihen, että tarina teki minuun vaikutuksen.

Kirja kertoo nigerialaisesta Little Beestä, joka on paennut kotimaastaan Englantiin. Kahden sisäänottokeskuksessa viettämänsä vuoden jälkeen tyttö pääsee vapaaksi ja etsii tiensä ainoiden tuntemiensa englantilaisen luokse. Little Bee tapasi Andrew ja Sarah O'Rourken kummallisissa merkeissä nigerialaisella rannalla. Kirja kertoo Little Been ja Sarahin tarinat sekä yhdessä että erikseen. Se, miten he tapasivat, selviää hiljalleen kirjan edetessä.

Little Been tarina on ihana juuri siksi, koska se kertoo tietyn tarinan. En edes muista, milloin olen viimeksi lukenut kunnon juonellisen tarinan, jossa on melko selvästi erotettavissa alku, huippukohta ja loppu. Little Bee on selkeästi tarina, ja sen kertomisessa se onnistuu mainiosti! Koska yksityiskohdat paljastuvat hitaasti, lukija ei malta laskea kirjaa kädestään. Itsekin luin tämän ehkä kolmessa osassa, joka kerralla ison harppauksen eteenpäin.

Kummastelin kuitenkin välillä kirjan hassua tyyliä. Little Bee puhuu välillä suoraan lukijalle, välillä puolestaan minämuodossa. Minua häiritsi myös suunnattomasti se, että epäsuoraa kerrontaa jonkun toisen henkilön puheista ei ole kirjoitettu kunnolla, vaan repliikit on kursivoitu, vaikka ne ovat epäsuoraa kerrontaa. Kyseessä voi tietenkin olla myös suomentajan valinta. Lisäksi Sarahin tarinaa lukiessani mietin välillä, että hetkinen, mitä minä oikein luen? Mukaan pomppii ajoittain melkein chicklitmäisiä piirteitä, mikä tässä tarinassa on vain todella koomista.

"Puristin Sarahia lujasti käsivarresta ja painoin hänen vasemman kämmenensä vasemman käteni kädenselälle. Sovittelin sormeni hänen sormiensa alle, niin että omistani jäi näkyviin vain se sormi, joka hänen kädestään puuttui. Näin, miten asiat voisivat olla. Näin, miten voisimme taas elää."

Vaikka kirjan juttu on Little Been ja Sarahin tarina ja kehittyvä suhde, ihastuin erityisesti Little Been ja Charlien - Andrew'n ja Sarahin nelivuotiaan pojan - suhteeseen. Se oli niin vaivaton, kevyt ja herkkä. Ehkä se tuntui siksi niin ihastuttavalta, koska se on iloista vastapainoa Sarahin ja Little Been tarinaan. Nyt jälkeenpäin ajateltuna tämähän on hienoa vastakkainasettelua! Hyvä Chris!

Kaiken kaikkiaan Chris Cleave kertoo viehättävän ja haikean tarinan kahden täysin erilaisen ihmisen välille muodostuneesta siteestä. Lisäksi hän pohdiskelee kauniisti pakolaisuutta, kärsimystä, pelkoa ja kulttuurieroja ja kertoo tarinaa vähän erilaisen päähenkilön silmin. Jotenkin salavihkaisesti Little Been tarina onnistui hurmaamaan minut! Myös Little Been persoonallisuus ja ajatukset vetosivat minuun. Nuo boldatut kohdat lainauksissa ovat kaksi lempilausettani kirjasta.

"Teidän maassanne voi mennä katsomaan kauhufilmiä, jos ei muuten pelota. Elokuvan jälkeen voi mennä ulos pimeään ja vähän aikaa kaikki pelottaa. Ehkä kotona vaaniikin murhaaja. Ajattelette niin, koska kotona palaa valo, vaikka olette varmoja, ettette jättäneet sitä päälle. -- Teidän maassanne kauhua nautitaan pieninä annoksina muistutukseksi siitä, ettei kauhusta tarvitse kärsiä."

Kirja: Little Been tarina (Little Bee / The Other Hand)

Kirjailija: Chris Cleave

Kustantaja: Gummerus

Suomentanut: Irmeli Ruuska

Julkaisuvuosi: 2008

Sivuja: 373

♥♥♥♥

Omasta hyllystä.

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Lukaisin Miika Nousiaisen Maaninkavaaran eilen Oulu-Tampere-junassa. Olen aika ylpeä itsestäni. Yleensä roikun junassa vain koneella tekemättä mitään järkevää, enkä edes muista, milloin olisin viimeksi kunnolla lukenut kirjaa junamatkan ratoksi. Ryhtiliike lukemisharrastuksessani on selvästi toteutumassa! Huomenna lähden jälleen junailemaan, joten taitaa olla seuraavan kirjan vuoro.

Jotain myötävaikutusta tähän lukumenestykseeni saattoi tietenkin olla hyvällä kirjalla. Maaninkavaara herätti huvituksen lisäksi niin monenlaisia tunteita, että jaksoin pysyä sen seurassa. Tunsin 351 sivun aikana niin epäuskoa, ärtymystä, turhautumista, surua kuin jopa vihaakin. Yllätyin siitä, kuinka negatiivisia tunteita Huttusen perheen isä Martti minussa herätti. Tiedostan ja tunnustan hahmon hauskuuden, mutta minulle Martti näyttäytyi enemmän omassa fantasiamaailmassaan elävänä, pakkomielteisenä ja tunnetaidottomana perheenisänä, joka tavoittelee omia unelmiaan ensin poikansa ja sitten tyttärensä kautta unohtaen näiden omat toiveet. Toisaalta myös vastahakoisesti ihailen Marttia. Hän omistautuu antaumuksella ja varauksetta omille idoleilleen. Hänellä on valtavasti tietoa. Olisipa hienoa, jos itselläkin olisi jokin kiinnostuksenkohde, johon suhtautuisi yhtä intohimoisesti kuin Martti suomalaiseen kestävyysjuoksuun.

Maaninkavaara kuvaa Huttusen perhettä, jonka isä on omistanut elämänsä suomalaiselle kestävyysjuoksulle, Lasse Virénille ja poikansa juoksu-uralle. Jarkko-poika on tulossa Ruotsista kotiin PM-hopeamitali mukanaan, mutta ei koskaan nouse laivasta maihin. Martti vaipuu murheen alhoon eikä enää löydä elämälleen merkitystä. Niinpä perheen tytär Heidi päättää juosta isänsä ylös masennuksesta. Martti alkaa valmentaa Heidiä mitä kummallisimmin metodein. Vähitellen juoksu valtaa Heidin koko elämän.

Maaninkavaara ei ole kirja perheen surusta lapsen kuoleman jälkeen. Se on kirja toimimattomasta perheestä, jonka jäsenet eivät osaa kommunikoida toistensa kanssa. Se käsittelee pakkomiellettä, riippuvuutta ja konflikteja, mutta myös hauskuuttaa, viihdyttää ja tarjoaa tietoa. Martti Huttunen muistuttaa melko huomattavasti Vadelmavenepakolaisen Ruotsi-pakkomielteistä Mikko Virtasta, mutta ei se mitään. Mikko Virtanenkin on huvittava ja tunteita herättävä tyyppi. Hän on kylläkin hauskempi kuin Martti Huttunen.

Kirjassa vaihtelevat Martin ja Heidin kertojanäänet. Ratkaisu on toimiva. Pidin molempien äänestä, ne veivät tarinaa sujuvasti eteenpäin ja tavoittivat hauskasti isän ja tyttären täysin vastakohtaiset maailmankuvat.

Ihastuin tähän kirjaan yhtä paljon kuin Vadelmavenepakolaiseen. En osaa päättää, kumpi on parempi, eikä varmaan tarvitsekaan. Rakastan Nousiaisen tekstiä, sen kevyesti eteenpäin soljuvaa kerrontaa ja vaivatonta huumoria. Mies on aivan hulvattoman hauska myös kirjojen kansien ulkopuolella. Jos ette ole katsoneet Nelosen Hyviä ja huonoja uutisia, niin katsokaa, vaikka ainoastaan hurmaavan Nousiaisen (ja Tuomas Kyrön ja Niina Lahtisen) vuoksi.

Seuraavaksi etsin varmaan käsiini Nousiaisen kolmannen teoksen Metsäjätin. Missä muuten viipyy Nousiaisen seuraava romaani? Haluan tietää, mitä se Miika seuraavaksi keksii.

Kirja: Maaninkavaara
Kirjailija: Miika Nousiainen
Kustantamo: Otava
Julkaisuvuosi: 2009
Sivuja: 351
♥♥♥♥
Ei varmaan ole vaikea arvata, mistä tämä kirja on peräisin. Omasta kirjahyllystäni, tietysti!

Zadie Smith: Kauneudesta

Kauneudesta oli jostain syystä tökkivä lukukokemus. En edes muista, milloin aloin lukea sitä. Luultavasti joskus kesällä. Seuraavan kerran tartuin kirjaan kunnolla ehkä lokakuussa, ja vasta nyt sain sen luettua. Takkuinen matka. En tiedä itsekään, miksi, koska Kauneudesta ei missään tapauksessa ole huono kirja. Se on oikeastaan todella hyvä.

Sattuneesta syystä täytyy myöntää, etten muista kirjan ensimmäisestä noin 50 sivusta melkein mitään. Kun jatkoin kirjan lukemista pitkän ajan jälkeen, olin aivan pihalla. Pääsin kuitenkin hetken päästä hyvin kirjaan mukaan, vaikka ensimmäisten muutamien kymmenien sivujen elintärkeä taustoitus olikin jo livahtanut mielestä.

Kauneudesta kertoo kahden, Belseyn ja Kippsin, perheen tarinan. Perheet ovat pyörineet samoissa akateemisissa ympyröissä, mutta eivät ole eriävien näkemystensä vuoksi koskaan tulleet toimeen keskenään. Kippsin perhe muuttaa Lontoosta Yhdysvaltoihin, Wellingtonin kaupunkiin, jossa myös Belseyt asuvat. Riitaisten perheiden elämät kietoutuvat yhteen mitä moninaisimmin tavoin sekä yliopistolla että henkilökohtaisessa elämässä.

Kauneudesta on täynnä mielenkiintoisia henkilöhahmoja, jotka törmäilevät elämässään hyvin odottamattomillakin tavoilla. Kaikki henkilöt ovat kuitenkin ainakin minun mielestäni enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä. Mielenkiintoisia, mutta epämiellyttäviä. Heidän inhottavimmat ja ikävimmät puolensa saavat aikaan konflikteja sekä perheiden sisällä että Belseyn ja Kippsin perheen välillä. Etenkin Belseyn perhe on kammottavan toimimaton yksikkö. Howard-isä on kaavoihin kangistunut, kompromisseihin kykenemätön, omaa reviiriään raivokkaasti puolustava, keski-iän kriisiä läpikäyvä ällöttävä ja säälittävä mies, jonka käytöksellä on tuhoisat seuraukset, jotka vaikuttavat koko perheeseen. Levi, perheen kuopus, ei löydä omaa paikkaansa, mutta sitä etsiessään päätyy esittämään vain valheellisia rooleja toisensa perään. Tytär Zora on aggressiivinen, kaikkitietävä ja näennäisen itsevarma. Hän yrittää kuitenkin käytöksellään vain peittää omaa epävarmuuttaan ja haavoittuvaisuuttaan. Monty Kipps puolestaan on ylimielinen, ylemmyydentuntoinen ja juonitteleva mies, joka haluaa aina saada tahtonsa läpi. Victoria Kipps peittää epävarmuuttaan seksikkyydellä, tyrkyttämällä itseään ja etsimällä arvostusta vääristä paikoista ja väärin keinoin.

Kirjan henkilöistä heräsi valtavasti ajatuksia, mikä tarkoittaa tietysti upeasti luotuja henkilöhahmoja. Myös henkilöiden välinen kommunikaatio on loistavaa. Välillä se tavoittaa niin mahtavasti jonkun ilmiön ytimen, että tekee mieli huutaa ääneen, kuinka nerokas Smith on. Dialogi on upeaa. Etenkin Levin käyttäytyminen tilanteessa, jossa on läsnä hänen perheenjäsenensä ja toinen henkilö, jonka läsnäolo vaatii teeskentelemistä ja eri roolin esittämistä, on suorastaan herkullista.

Kauneudesta kuvaa erityisen upeasti oman paikan, roolin ja minuuden etsimistä, toisistaan etääntyneiden tai riitaisten ihmisten kommunikaatiota ja konfliktitilanteita ja järjetöntä kilpailua ja omituisia ratkaisuja oman identiteettinsä ja rakentamansa todellisuuden säilyttämiseksi. Vau, aika diippiä. Ymmärtääköhän kukaan, mitä ajan takaa? Smith kuvaa taidokkaasti toimimatonta vuorovaikutusta. Nautin kirjasta todella, kun pääsin vauhtiin. Siinä vain kesti hetki.

Jäin miettimään kirjan nimeä. Miksi ihmeessä sen nimi on Kauneudesta? Ehkä saisin kysymykseeni vihjeitä niiltä kirjan ensimmäisiltä sivuilta, joista en muista mitään. Ainakin minulla kirjan luettuani päällimmäiseksi tunteeksi jäi vain halu ravistella lujaa kaikkia kirjan henkilöitä. Miten teillä?

Kirjailija: Zadie Smith
Kirja: Kauneudesta (On Beauty)
Kustantaja: Wsoy
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Julkaisuvuosi: 2005
Sivuja: 632
♥♥♥♥
Napattu omasta kirjahyllystä.

Kameraunohduksen vuoksi kirjan kansikuva on napattu WSOY:n verkkosivuilta.

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

"Kirja oli kuin jaettu kahtia; ensimmäinen osa oli luettu Francois'n eläessä. Ja sivulla 321 hän oli kuollut. Mitä hänen pitäisi tehdä? Voiko jatkaa sellaisen kirjan lukemista, jonka aviomiehen kuolema on keskeyttänyt?"

David Foenkinoksen Nainen, jonka nimi on Nathalie, hurmasi minut. Sen osoittaa hiirenkorvilla merkittyjen sivujen valtava määrä. En yleensä raaski tai halua taitella kirjojeni sivuja, mutta tässä tapauksessa oli vain pakko, koska kirjassa oli niin paljon hurmaavia ja oivaltavia kohtia.

Mietin, voinko välittää ihastukseni kirjaan ainoastaan luettelemalla tähän postaukseen lempilauseitani kirjasta, mutta ehkä kirjoitan jotain muutakin.

"Ajatelkaapa kaikkia kohtaloita, jotka haaksirikkoutuvat oman mahdollisuutensa rannikolle."

Nathalien mies ja sielunkumppani Francois kuolee äkillisesti. Nathalie on kauan eksyksissä, ja töihin palatessaan hän löytää itsensä kummallisen kolmiodraaman keskeltä. Charles, Nathalien pomo, on ollut alaiseensa ihastunut siitä lähtien, kun Nathalie saapui yritykseen. Nathalie puolestaan tuntee selittämätöntä vetoa työkaveriinsa, ruotsalaiseen, värittömään Markukseen.

"Hän halusi nousta ja poistua junasta ensimmäisellä asemalla, noin vain, ihan vain tunteakseen luiskahtavansa pois totunnaisuudesta. Hän halusi olla hullu, ja se todisti, ettei hän ollut."

Ranskalaisissa kirjoissa on jotenkin aina tietynlainen tunnelma. Kieli on tietynlaista, samaan aikaan selittämättömällä tavalla sekä yksinkertaista ja mutkatonta että moniselitteistä ja koukeroista. Foenkinoksen kirjaa lukiessa minulle tuli samanlainen fiilis kuin Anna Gavaldan Kimpassa-teoksesta, paitsi että tämä oli parempi ja kauniimpi. Miksi ranskalaiset muuten kirjoittavat dialogeja, joissa jonkun repliikki on ainoastaan "..."? Se on hassua.

"Joskus, kun on myöhässä, päätyy toteamaan, ettei enää kannata juosta. Ei oleväliä myöhästyykö kolmekymmentä vai kolmekymmentäviisi minuuttia. Yhtä hyvin voi antaa toisen odottaa vähän enemmän, niin ettei tule hikisenä paikalle."

Lempikohtani kirjassa oli ehdottomasti Francois'n ja Nathalien tapaaminen, mutta siitä en kerro sen enempää.

On myönnettävä, että raskaasta aiheestaan huolimatta kirja on kuitenkin aika kevyt. Tarinasta jää lopulta pinnalle lohdullinen ja toiveikas tunnelma. Kirja on myös helppo- ja nopealukuinen. Luvut ovat lyhyitä, ja jotkut niistä ovat sitaatteja tai söpöjä luetteloita, kuten "John Lennonin diskografia, ellei hän olisi kuollut vuonna 1980".

Kirjasta on tehty myös elokuva, jonka pääosassa on ihana Audrey Tautou. Pidän Audrey Tautousta ja pidän tästä kirjasta, joten elokuva on pakko katsoa. Kirjailija itse visioi muuten Nathalien rooliin Marie Gillainia, enemmän tai vähemmän tosissaan. Mistä tiedän tämän? Lukekaa Nainen, jonka nimi on Nathalie, niin ymmärrätte.

Kirjailija: David Foenkinos

Kirja: Nainen, jonka nimi on Nathalie (La délicatesse)

Kustantaja: Gummerus

Suomentanut: Pirjo Thorel

Julkaisuvuosi: 2009

Sivuja: 268

♥♥♥♥

Napattu omasta kirjahyllystä.