Blogi onkin näköjään hiljentynyt kesäksi suunniteltua enemmän. Olen tehnyt pitkiä työvuoroja, tavannut Helsinkiin tulleita kavereita, viettänyt enemmän tai vähemmän kesäisiä iltoja jossain muualla kuin kotona ja ehtinyt töiden välissä muun muassa Tallinnaan. Kesäkuulumisiani voi seurata näppärästi Instagram-tilini kautta, sinne on linkki sivupalkissa.
Jotain on tullut luettuakin, kuitenkin harmittavan vähän. Olen selaillut iltaisin muita kirjablogeja, ja lukulistani vain kasvaa pituutta suositustenne perusteella, mutta ei tahdo lyhetä. :D Ehkä se johtuu siitä, että luen vain kirjoja, jotka olen lukenut miljoonasti aiemmin. Harry Pottereita tietenkin.
Potter-projektinikin kanssa alkaa tulla jo kiire! Sovimme keväällä eräiden ystävieni kanssa, että luemme kesällä Potterit, ja pidämme syksyllä oikein kunnon Potter-illan. Olen tähän mennessä lukenut vasta kaksi ensimmäistä kirjaa, mutta onneksi huomenna saan käsiini Azkabanin vangin.
Pottereiden juonta on aivan turha selittää, ainakin toivon niin. :D Kirjasarja seuraa Harry Potter -nimisen pojan vaiheita Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa ja kamppailussa pelättyä lordi Voldemortia vastaan. Harry luulee olevansa aivan tavallinen poika, joka on kasvanut vihamielisessä Dursleyn jästiperheessä. Klassinen hyvä vs. paha -tarina sekä ryysyistä rikkauksiin -satu yksissä kansissa.
HUOM! Jos et ole lukenut Harry Pottereita, etkä halua tietää niiden juonesta mitään, lopeta lukeminen tähän! Minulle Harryn seikkailut ovat niin tuttuja, että vaikken tarkoittaisi livauttaa hirvittävää juonipaljastusta, saatan tehdä sen vahingossa.
Taisin jo aiemmin mainita, että Pottereihin tarttuminen jännitti minua. Muistaakseni olen viimeksi lukenut Kuoleman varjelukset lukion ykkösellä tai kakkosella, ja siitä on nyt kuitenkin jo nelisen vuotta aikaa. Viisasten kiven ja Salaisuuksien kammion lukemisesta on vierähtänyt sitäkin useampi vuosi, ja ne ovat tunnelmaltaan aivan erilaisia kuin sarjan loppuosan kirjat. Kolmosessa tunnelma alkaa jo vähän tihetä, mutta viimeistään sarjan viidennessä osassa, Feeniksin killassa, lukija imaistaan jo oikeasti synkkyyteen, pimeyteen ja epätoivoon.
Viisasten kivi ja Salaisuuksien kammio eivät aiheuttaneet minulle minkäänlaista pettymystä, mutta yllätyksiä sitäkin enemmän. Mietin lukiessani koko ajan, että tätäkään en muistanut! Kirjoissa on esimerkiksi aivan loistavaa, sarkastista huumoria. Nauroin monta monituista kertaa ääneen. En ehkä edes tajunnut kaikkea vitsikkyyttä silloin, kun luin Pottereita pienempänä. Ja kyllä muuten muillakin tavoin huomasin oman kypsymiseni lukijana. Muistelin, että molempien kirjojen huipentavat tapahtumat, eli seikkailut viisasten kiven piilopaikassa ja salaisuuksien kammiossa, olisivat olleet paljon hyytävämpiä, kuin ne loppujen lopuksi olivatkaan. Tapahtumat tulevat ja menevät kamalan nopeasti, ja vaikka ne ovat kekseliäitä ja kiehtovia, tunnelma ei ehdi rakentua huippuunsa. Tunnelman rakentamisessa Rowling on kyllä selvästi kehittynyt Potter-rupeamansa aikana, sillä viimeisissä kirjoissa nimenomaan tunnelma on kihelmöivän tiheä, synkkä ja aika ahdistavakin, mikä tietenkin johtuu osaltaan tapahtumista.
Kaiken tämän rönsyilyn voin tiivistää yhteen lauseeseen: sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat kuin ovatkin aika selkeästi lastenkirjoja niin tapahtumiensa kuin tyylinsäkin puolesta, kun taas viimeiset osat eivät sitä todellakaan ole. Kyllä minuakin kirpaisi ihan pikkiriikkisen mahanpohjasta, kun Harry ja Ron taistelivat peikkoa vastaan, tai kun Harry kumppaneineen päätti hypätä salaisuuksien kammioon, mutta sitäkin ravisuttelevampaa minulle olivat kaikki pienet, hienovaraiset vihjeet ja tiedot, joita Rowling on ripotellut lukijalle seuraavia osia ajatellen. Esimerkiksi Harryn ja Voldemortin samankaltaisuudet ovat aika hyytäviä. Kauhistuttavat elementit tulivat tällä lukukerralla siis jostain aivan muualta kuin pelottavista tapahtumista.
Joku selittämätön lumo Pottereissa on, sellainen, joka sai minut jälleen kerran lukemaan kirjaa loppuun kahdelta yöllä, koska en vain voinut lopettaa. Kirjaa, jonka olen lukenut yli 10 kertaa aiemmin! Eihän Rowling mikään kirjallisuuden uranuurtaja ole, hänen tekstinsä ei todellakaan ole tajunnanräjäyttävää, mutta joku taika siinä vain on. Ehkä se on hellyyttävissä, monipuolisissa hahmoissa, tai siinä lähestulkoon aukottomassa maailmassa, jonka tarinan Rowling kertoo niin upeasti. Kokonaisuus on Pottereissa kyllä se iso juttu. En ikinä voi lakata hämmästelemästä sitä, kuinka uskomattoman, sairaan siistin, velhomaailman J.K. Rowling onnistui luomaan. Sanat eivät oikeasti riitä. Siihen mennessä, kun bloggaan Kuoleman varjeluksista, yritän onnistua pyörittelemään ajatukseni Pottereiden mahtavuudesta sanoiksi. Se on muuten vaikea tehtävä.
Olen itse asiassa iloinen, että luen Pottereita taas uudestaan. Näen ne vähän uudesta vinkkelistä, löydän niistä uusia puolia, koen lukiessani hiukan eri asioita kuin ennen, ja pystyn tarkastelemaan kirjoja ainakin ihan vähäsen kriittisellä silmällä. Tähän viimeisimpään en ole aiemmin pystynyt. Samaan aikaan tiedän, että rakkauteni näitä kirjoja kohtaan ei millään ilveellä voi ikinä kadota minnekään.
Kirja: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone)
Kirjailija: J.K. Rowling
Kustantaja: Tammi
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Julkaisuvuosi: 1997
Sivuja: 335
♥♥♥♥♥
Lainattu työkaverilta.
Kirja: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets)
Kirjailija: J.K. Rowling
Kustantaja: Tammi
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Julkaisuvuosi: 1998
Sivuja: 365
♥♥♥♥♥
Töölön kirjaston poistokirja, jonka sain onnekkaan sattuman ansiosta ilmaiseksi!
