26 elokuuta 2014

Jo Baker: Longbournin talossa


Alkajaisiksi pahoittelut infernaalisen pitkästä bloggaustauosta! Kesä vei mennessään, eikä lukemisesta ole tullut oikein mitään. Harry Pottereissa olen päässyt jo Feeniksin killan loppuun saakka, mutta niistäkin kirjoittaminen on vain jäänyt.

Helsinki-kesäni loppui katkeransuloisissa tunnelmissa viikko sitten. Muutin tavarani takaisin Tampereelle ja karkasin saman tien Ouluun. Takana on toinen elämäni parhaista kesistä. Kesä 2011 on aika tasoissa tämän vuoden kanssa, mutta kyllä tämä kulunut kesä vie niukasti voiton. Monta uutta ystävää, pari vanhaa ystävää, joista tuli entistä parempia, pysyviä palovamma-arpia,  hillittömästi naurua, liikaa jäätelöä, tolkuttomasti hellettä, Helsingin lämpimiä ja pimeitä öitä, viiniä, Jyväskylä, Hämeenlinna ja Hanko. Ah!

Mutta, siirtykäämme pitkästä aikaa kirjoihin.

Ylpeys ja ennakkoluulo on yksi lempikirjoistani, ja kun kuulin, että joku on uskaltautunut kirjoittamaan siitä vähän uudenlaisen version, uteliaisuuteni heräsi, vaikka olin myös melko varautunut. Aloitin Jo Bakerin teoksen lukemisen jo heinäkuussa, kun olin viimeksi Oulussa, mutta jouduin jättämään sen kesken, kun lähdin takaisin etelään. Viime maanantaina kirja kuitenkin hengaili edelleen olohuoneessamme, joten sain sen luetuksi loppuun.

Varsinaisesti Longbournin talossa ei ole mikään uusi versio Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Baker on omien sanojensa mukaan ainoastaan napannut oman kirjansa henkilöhahmoiksi ihmiset, jotka Austen mainitsee sivulauseissa heihin tarkemmin syventymättä. Longbournin talossa seuraa talon palvelusväen, eli herra ja rouva Hillin, Sarah-piian, pikkuisen Pollyn ja salaperäisen James Smithin, elämää. Päähenkilö on Sarah, joka haaveilee pyykinpesua ja alusastioiden tyhjentämistä hohdokkaammasta elämästä, mutta kerää edelleen rohkeutta suunnanmuutokseen. Välillä Sarah miettii, millaista olisi huolehtia ainoastaan itsestään ilman, että tarvitsisi asettaa kenenkään tarpeita omiensa edelle. Kirjassa on rakkautta, melkeinpä inhorealistista kuvausta palveluskunnan arjesta, ja peilailua kahden eri yhteiskuntaluokan välillä.

En oikein vieläkään tiedä, miten kirjaan suhtautuisin. Ollaakseen ihan erillinen teos, joka on saanut ainoastaan inspiraationsa Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, Bakerin olisi pitänyt karsia merkittävästi Bennettien osuutta kirjassa. Bennettit ovat minusta niin suuressa osassa, että välillä Longbournin talossa tuntuu vain astetta tasokkaammalta fanifiktiolta, missä ei sinällään ole mitään pahaa. Kirja on kuitenkin loppujen lopuksi aika sekalainen soppa. Kaikista kummallisinta on, että kirja rakentuu kolmesta eri osasta, jotka eivät juurikaan eroa tyylillisesti toisistaan, mutta osien sisällä on pätkiä, joissa hypätään aivan kuin toiseen teokseen. Ne ovat oikeastaan teoksen mielenkiintoisimpia osia, sillä niissä keskitytään nimenomaan palvelijoiden tarinoihin ja heidän menneisyyteensä. Toisaalta Baker eksyy välillä hyvinkin kauas Longbournista, mikä on hieman hämmentävää. Itselleni jäi päällimmäiseksi sellainen fiilis, ettei kirjailija itsekään ole aivan tiennyt, millaisen kirjan haluaa kirjoittaa.

Aika mainiosti Baker kuitenkin tavoittaa Bennettien talon tunnelman, perheen keskinäiset jännitteet ja Bennettin tyttärien luonteenpiirteet. En kylläkään ihan kaikilta osin pitänyt Bakerin itse vetämistä Bennetteihin liittyvistä juonikuvioista.

Baker myös kuvaa sotaa seikkaperäisemmin kuin Austen, jonka teoksessa sota on varsin vaatimattomassa roolissa. Kaiken lisäksi kaikki brittiläinen nyt vain kiinnostaa minua, ja palvelijoiden kuvaus on ylipäätäänkin kiinnostavaa. Jo Bakerin tarjoama lukukokemus oli ihan kiva, eikä Ylpeys ja ennakkoluulo mennyt missään tapauksessa pilalle, koska Bakerin tarkoitus on vilpitön. Hän ei halua parodioida, pilkata tai muokata Austenin tarinaa. Joku saattaa muistaa, kun viime keväänä luin yhtä aikaa Sylvia Plathin Arielia ja Ted Hughesin Syntymäpäiväkirjeitä, ja kuinka innoissani olin, kun niitä pystyi lukemaan toisiaan vasten. Longbournin talossa tarjoaa samaa fiilistä, kun jatkuvasti voi miettiä yhteyksiä tuttuun klassikkoon ja vertailla teoksia toisiinsa. Aikamoisesti Longbournin talossa kuitenkin rönsyilee, ja siitä on vaikea ottaa selvää. Vähän jäykkäkin se on. Silti odotan innolla tietoa siitä, milloin tästäkin tehdään laadukas brittifilmatisointi. Heh!

Kirja: Longbournin talossa (Longbourn)
Kirjailija: Jo Baker
Kustantaja: Tammi
Suomentanut: Helene Bützow
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 448
♥♥♥
Kirjastosta.

3 kommenttia:

  1. Periaatteessa kiinnostuin tästä kirjasta, kun siitä ensi kertaa kuulin. Lukemissani blogiteksteissä on kuitenkin oltu aika lailla samaa mieltä, että ihan kiva, mutta siinä se. Joten en nyt taida ainakaan kovin piakkoin tähän tarttua, vaikka Ylpeys ja ennakkoluulo on niin ihana. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin luin paljon niitä ihan kiva -arvioita, mutta päätin kuitenkin lukea tämän juuri Ylpeys ja ennakkoluulo -rakkauteni takia. Mitään järisyttävää kokemusta et kyllä menetä, jos et jaksa tähän tarttua. :D

      Poista
  2. Huh, nämä on juuri niitä kirjoja, joka saavat niskavillani pystyyn. Kaikki minkä voi etäisestikin luokitella fanifiktioksi ärsyttää minua jostakin syystä ihan tavattomasti, koen että kirjailija pääsee liian helpolla, kun käyttää jo olemassa olevia hahmoja. Pahin esimerkki on yleisesti hyvin arvostettu Jean Rhysin Siintää Sargassomeri, joka on jatkoa Kotiopettajattaren romaanille, minua niin kiukutti :D Tiedostan olevani pikkuisen naurettava tässä asiassa ;)

    VastaaPoista