Viettäkäämme jälleen hetki klassikkojen kanssa. Nämäkin kaksi kirjaa luin siihen kuuluisaan kirjallisuuden tenttiini. Säästän pidemmät, ja toivottavasti hieman syvällisemmät, jaarittelut itse tenttiin, mutta eiköhän näistä jotain sanottavaa irtoa.
Nukkekoti on 1800-luvun loppupuolella ilmestynyt perhedraama, joka kritisoi avioliittonormeja ja naisen asemaa. Päällisin puolin Nora ja Torvald Helmerin elämä on idyllistä - lapset leikkivät hoitajan kanssa ulkona, Nora pitää huushollin kunnossa ja Torvald tuo leivän pöytään. Nora on kuitenkin astunut oman toiminta-alueensa ulkopuolelle ja ottanut itsenäisesti lainaa hyvästä syystä. Noran salaisuus uhkaa paljastua, mikä luo jännitteitä avioparin välille.
Moni on varmaan lukenut Nukkekodin ja tietää sen juonen lopun ylläriä myöten, mutta en kuitenkaan paljasta loppua tässä. Ibsen kuvaa Nukkekodissa mainiosti avioparin välistä suhdetta ja ajatusmaailmojen eroa sekä avioliiton tiukkoja normeja. Dialogi on eläväistä ja pitää otteessaan, mutta yksikään henkilöistä ei oikein päässyt ravistelemaan minua. Tsemppasin Noraa, mutta toisaalta hänen hetkittäinen turhamaisuutensa ja tietämättömyytensä kismitti. Torvald sen sijaan on taitavasti rakennettu, epämiellyttävä hahmo. Teoksen takakannessa todetaan, että "Torvald tarkkailee, opettaa ja välillä toruu hyväntahtoisesti." Minusta miehessä ei ollut mitään hyväntahtoista, pikemminkin paljon piilovittuilevaa.
Nukkekoti on todella hyvä näytelmä, joka kertoo paljon yksinkertaisella tarinalla. Se puhuu naisen asemasta ja tasa-arvosta sekä perheen että yhteiskunnan tasolla.
Kirja: Nukkekoti (Et Dukkehjem)
Kirjailija: Henrik Ibsen
Kustantaja: Wsoy
Suomentanut: Eino Palola
Julkaisuvuosi: 1879
Sivuja: 123
♥♥♥♥
Kirjastosta.
Molièren huvinäytelmä Saituri on puolestaan satiirinen kertomus Harpagonista, joka ajattelee aina rahaa. Minun yksi aiempi kosketukseni Saituriin tapahtui äidinikielen ylioppilaskirjoituksissa tekstitaidon kokeessa, jossa yhtenä tehtävänä oli analysoida Harpagonin ja tämän pojan palvelijan La Flèchen suhdetta.
Saituri on todella hauska näytelmä, jonka haluaisin joskus nähdä lavalla. Se irvailee osuvasti ihmisen ahneudelle ja ikuiselle tyytymättömyydelle, mutta pyörittää samalla herkullisen kutkuttavaa kolmiodraamaa Harpagonin, tämän pojan Clèanten ja kauniin Marianen välillä. Kirjassa on myös toinen, pienempään osaan jäävä kolmiodraama. Joka tapauksessa dramatiikkaa ja huumoria rakkaudesta revitään kerrakseen.
Lempihenkilöni ovat kyllä ehdottomasti Harpagon ja La Flèche, ehkä aikaisemman tuttavuutemme vuoksi, tai muuten vain. Näiden kahden välinen kommunikaatio ja kujeilu on ehkäpä Saiturin hauskinta antia.
Kirja: Saituri (L'avare)
Kirjailija: Molière
Kustantaja: Wsoy
Suomentanut: Lauri Hirvensalo
Julkaisuvuosi: 1668
Sivuja: 134
♥♥♥♥
Kirjastosta.
Olipas muuten virkistävää lukea todella pitkästä aikaa näytelmiä! Ne ovat nopealukuisia, mutta pistävät silti ajattelemaan, ja dialogi on ihan erilaista kuin proosatekstissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti